Osaan olla tyhmä

Kahdeksassatoista ikävuodessa petollista on se, että silloin voi omaan ikäänsä vedoten tehdä myös tyhmiä asioita ja huonoja ratkaisuja. Oikeus päättää omista asioistaan taitaa kuitenkin taittaa teränsä terveiden rajojen yli mentäessä. Huomaan suunnittelevani, kuinka muuttaisin omaan kotiin, kämyiseen kerrostaloyksiöön, jota en ehtisi edes sisustaa, sillä laihduttaisin itseni hengiltä. Seuraavaksi tajuan miettiväni omia hautajaisiani. Hassua. Ajatusleikkinsä kullakin.

Todellisuus on kuitenkin toista. Kiltti tyttö tekee niin kuin käsketään, ainakin useimmiten. Olen pannut merkille, että viime aikoina syömisvammainen käytös on alkanut hävettää minua enenevissä määrin. Nolottaa, kun syöminen on oikeasti niin vaikeaa. Haarukanheilutustaan on vaikea kapaloida keveän tunnelman muottiin, eikä rentous löydy ruokailuhetken sanastosta. Tuntemani häpeä ei kulminoidu ainoastaan syömisen vaikeuteen, vaan myös siihen, että ei minulla mielestäni ole oikeutta omata hankaluuksia ruoan suhteen. Pidän itseäni niin isona, vastenmielisen löllönä, että on noloa kompastella syömisasioissa. Peilistä katsoo hyvinsyöneen näköinen tytönkuvatus. Tiedän sen, vaikken ikinä itse kohtaakaan heijastukseni katsetta.

Tunteeni sutivat suunnattomassa ristiriidassa keskenään. On yksittäisestä kellonkierrosta kiinni, tunnenko oloni epätoivoiseksi vaiko aavistuksen verran, varovaisen toiveikkaaksi. Yleensä toiveikkuus kulahtaa varsin nopeasti. Poukkoilen silmät sidottuina kahden tien risteyksessä. Toinen poluista vie omaan maailmanloppuuni, toinen johonkin parempaan. En osaa jäsentää nimiä oikeille paikoilleen, hädintuskin edes erottaa niitä toisistaan. Silti saan joskus psyykattua itseni toimintamalleiltani terveenkaltaiseksi. Silloin tiedostan, ettei oma touhuni ole oikeanlaista, ei mitään hyvää aikaansaavaa, vaan pelkkää juoksua oravanpyörässä.Tsemppihetkinä on oikeastaan aika surullista huomata, miten jokaisen pinnistellyn ruokailun jälkimakuna on lupaus laihduttaalaihduttaalaihduttaa. Eikä kyse loppujen lopuksi ole pelkästä laihdutuksesta, ei ainoastaan pienenevistä vaa'an luvuista tai minusta etääntyvistä vaatteiden saumoista. On kyse jostain syvemmästäkin. En minä nimittäin usko, että tämä on sitä, mitä minä ikinä elämältä halusin. Ei kuolemaa yleensä pyydetä luokse, eikä nälkäkuureista nautita. Joskus tapahtui jotakin, jonka takia minä olen tässä. Ja sitä sanotaan, että tästä voi päästä eroon. Syömishäiriötä verrataan syöpään, hoidon suhteen vastahakoista verestetään vertauksilla sytostaattihoidoista. Minun mielestäni syömishäiriötä ei ikinä, ei koskaan, ei milloinkaan saisi verrta syöpään. En minä usko, että yksikään ihmissielu tahtoisi tahallaan kietoutua syömishäiriön kuristusotteeseen, haalia sairautta itselleen, mutten myöskään pääse eroon minua puukottavasta ajatuksesta, että koko tilanteeni on itseaiheutettua. Ei ole kyse halusta tai tahdosta, mutta olen päätynyt tähän tilanteeseen oman toimintani seurauksena. Syöpäpotilaat puolestaan eivät mahda sairaudensynnylleen mitään. He eivät ole kysyneet viikatemiestä vierailulle, eivät toiminnallaan tavoitelleet hukattuja elinvuosia. Minun mummini kuoli syöpään, vaikka hän olisi vielä halunnut elää. Hän ei sanonut eitä millekään hoidolle tai mahdollisuudelle. Minä puolestani sanon ei elämälle, vaikkei niin kai saisi edes tehdä. Enkä minä pidä syömishäiriöistä kärsiviä yleisesti huonoina ihmisinä, se miete kohdentuu vain omaan itseeni. Ehkä olen sairas, sen saatan toisinaan hennosti oivaltaa. Mutta tarpeeksi (tai liian) laiha minä en ole. Onko se syömishäiriön veteen piirretty viiva? Että jos olisinkin laihempi, jos minua olisi vähemmän, olisi oikeutetumpaa aiheuttaa näin paljon harmia ihmisille ympärilläni? Surullista, mutta totta: mielestäni olen liian lihava ollakseni syömishäiriöinen. Ei sillä, että se olisi millään lailla tavoiteltava tila tai mitään, mitä kohti olisin ikinä tahtonut mennä. Mutta niin. On liian vaikea selittää se, mitä ajattelen, edes itselleni.

Äidin mielestä minä olen kovin sairas, luinen lapsi. Hän puhuu itkuun törmäävällä äänenpainolla siitä, että kyllä tästä vielä selvitään. Minä tarvitsen äitiä. Äiti auttaa ja tukee. Mutta se ei riitä. Toisen ihmisen puolesta voi uskoa, toivoa, toista voi auttaa ja tukea. Mutta kukaan toinen ei voi minua parantaa. Äiti voi olla motivoija, osaksi motivaatiokin. Mutta minun oma motivaationi ratkaisee. Jossei sitä oikeasti löydy, jos sitä ei edes kunnolla ole, ei mistään tule mitään. Minä voin syödä ja olla siten fyysisesti enemmän. Siihen en kuitenkaan löydä itsestäni vankkaa uskoa, että sairas mieleni mukautuisi pysyvästi terveeseen muottiin: sellaiseen, että minä pitäisin ja haluaisin pitää huolta itsestäni. On pelottavaa kuvitella oma mieleni monia kiloja painavamman, enemmän eläväisen kehon vangiksi.

Usein vakuutellaan, että ahdistus lievenee, kun sen uskaltaa kohdata yhä uudelleen ja uudelleen. Sanotaan, että syömällä syömisen tuska loittonee ja tilalle tirskahtelee pieninä annoksina peräti nautintoa. Ehkä se joskus joillakin menee niin, ja se kuulostaa lohduttavalta ja kivalta. Mikseivät minun ajatukseni suo minulle mielenrauhaa syödä? Lounas ahdistaa. Se ahdisti kauan sitten, kun lakkasin sitä syömästä ja se ahdistaa yhä, vaikka se on osa lähes jokaista päivääni. Ahdistus on ovela, se muuttaa muotoaan, muttei kokonaan jätä rauhaan: päinvastoin minusta tuntuu, että jokainen päivä on edeltäjäänsä enemmän täynnä toivottomuutta ja ahdistusta. Saan lounaan syödyksi, eikä ahdistus tatuioidu nähtäväksi osaksi minua nieltyjen suullisten tahdissa. Edelleenkin minä osaan heiluttaa haarukkaa tai tanssittaa lusikkaa. Osaan pureskella ja niellä, samanaikaisesti jopa melkein muistan hengittää. Ahdistus ei asu pelkästään rintaontelossa, vaan se raksuttaa laskukonetta päässäni yhä uudestaan ja uudestaan, tauotta ja tauotta. Kun laskut on laskettu ja laskettu ja laskettu, ahdistus siirtyy sirkkelöimään keskivartaloani. Täysinäisyyden tunne pingottaa ääriviivani kauas ytimestäni. Ahdistus jää minuun asumaan. Se ei helpota, ei mene pois niin kuin sanotaan, vaan se jää konkreettisesti minuun asumaan. Ahdistus sulautuu ruoasta osaksi minua, näkyy vaa'an kasvavissa lukemissa ja minun isommassa olemuksessani.

Joka ruoan jälkeen voisin melkein vannoa lihoavani. Terve järki kertoo, että ei, ei 200 grammaa jogurttia kerrytä sitä vertaa elopainoa, mutta toisenlainen aatanta lisää vettä myllyyn ja se on menoa se. Ihmisten elämä olisi aika painavaa, jos ruoka juurtaisi jälkensä näin painavasti kehoihimme. Mutta niin, järki on aika irrallinen osa ajatusmaailmaani, kun kyseessä on mikään ruokaan, syömiseen tai painoon liittyvä asia. Miksi kaikkien asioiden pitää mutkistua siinä vaiheessa, kun on samalla kyse minusta? Syöminen on ok, valitettavan tarpeellinen toimenpide kaikille, mutta itselleni sitä on vaikeaa, miltei mahdotonta hyväksyä. Johtopäätöksenä kaikesta sekavasta ajatuksenjuoksustani voisi tehdä sen, että osaan olla ihan liian tyhmä. Yritänkin kaikin voimin olla ajattelematta, koska en kestä ajatuksiani.

 P.S. Kysymyksiä voi esittää edellisen postauksen kommenttiboksiin vielä ensi viikon aikana. Vastailen niihin sitten ensi viikonloppuna, kysymysten määrästä riippuen yhdessä tai useammassa postauksessa. Kiitos.