Ilmoitus

Hei. 

Mitä luultavammin en kykene postaamaan seuraavaan kolmeen viikkoon. Älkää siis huoliko. Toivottavasti olette täällä vielä sitten, kun palaan. Sillä minä aion palata.

Koska sisimmässäni minulla on vielä uskoa ja toivoa,
 että kaikki olisi paremmin,
  että pystyisin hymyilemään aidommin,
   kokemaan ja näkemään ilman kahleita.

Toivotan teille kaikille iloa kesään. Älkää luovuttako.

Kun hymykulissit kaatuu, kuolen niiden katveeseen

Tämä viikko on ollut ehkä tähänastisesti vaikein. Eikä edes mitään ehkää lieventämään kamaluuden terää, tämä viikko on ollut yhtä helvettiä ja minä olen aivan poikki.

Palailen kuulumis- ja vastauspostausten muodossa myöhemmin, sitten kun olen tarpeeksi ehjä kertomaan siitä kaikesta, joka minua on nyt rikkonut.

Huomenna on maanantai. Seuraavalla vuorokaudella on kolkko kaiku: päiväosasto. Ei enää, minä pyydän, vaikkei mikään ole paremmin. Päinvastoin.

Osaan olla tyhmä

Kahdeksassatoista ikävuodessa petollista on se, että silloin voi omaan ikäänsä vedoten tehdä myös tyhmiä asioita ja huonoja ratkaisuja. Oikeus päättää omista asioistaan taitaa kuitenkin taittaa teränsä terveiden rajojen yli mentäessä. Huomaan suunnittelevani, kuinka muuttaisin omaan kotiin, kämyiseen kerrostaloyksiöön, jota en ehtisi edes sisustaa, sillä laihduttaisin itseni hengiltä. Seuraavaksi tajuan miettiväni omia hautajaisiani. Hassua. Ajatusleikkinsä kullakin.

Todellisuus on kuitenkin toista. Kiltti tyttö tekee niin kuin käsketään, ainakin useimmiten. Olen pannut merkille, että viime aikoina syömisvammainen käytös on alkanut hävettää minua enenevissä määrin. Nolottaa, kun syöminen on oikeasti niin vaikeaa. Haarukanheilutustaan on vaikea kapaloida keveän tunnelman muottiin, eikä rentous löydy ruokailuhetken sanastosta. Tuntemani häpeä ei kulminoidu ainoastaan syömisen vaikeuteen, vaan myös siihen, että ei minulla mielestäni ole oikeutta omata hankaluuksia ruoan suhteen. Pidän itseäni niin isona, vastenmielisen löllönä, että on noloa kompastella syömisasioissa. Peilistä katsoo hyvinsyöneen näköinen tytönkuvatus. Tiedän sen, vaikken ikinä itse kohtaakaan heijastukseni katsetta.

Tunteeni sutivat suunnattomassa ristiriidassa keskenään. On yksittäisestä kellonkierrosta kiinni, tunnenko oloni epätoivoiseksi vaiko aavistuksen verran, varovaisen toiveikkaaksi. Yleensä toiveikkuus kulahtaa varsin nopeasti. Poukkoilen silmät sidottuina kahden tien risteyksessä. Toinen poluista vie omaan maailmanloppuuni, toinen johonkin parempaan. En osaa jäsentää nimiä oikeille paikoilleen, hädintuskin edes erottaa niitä toisistaan. Silti saan joskus psyykattua itseni toimintamalleiltani terveenkaltaiseksi. Silloin tiedostan, ettei oma touhuni ole oikeanlaista, ei mitään hyvää aikaansaavaa, vaan pelkkää juoksua oravanpyörässä.Tsemppihetkinä on oikeastaan aika surullista huomata, miten jokaisen pinnistellyn ruokailun jälkimakuna on lupaus laihduttaalaihduttaalaihduttaa. Eikä kyse loppujen lopuksi ole pelkästä laihdutuksesta, ei ainoastaan pienenevistä vaa'an luvuista tai minusta etääntyvistä vaatteiden saumoista. On kyse jostain syvemmästäkin. En minä nimittäin usko, että tämä on sitä, mitä minä ikinä elämältä halusin. Ei kuolemaa yleensä pyydetä luokse, eikä nälkäkuureista nautita. Joskus tapahtui jotakin, jonka takia minä olen tässä. Ja sitä sanotaan, että tästä voi päästä eroon. Syömishäiriötä verrataan syöpään, hoidon suhteen vastahakoista verestetään vertauksilla sytostaattihoidoista. Minun mielestäni syömishäiriötä ei ikinä, ei koskaan, ei milloinkaan saisi verrta syöpään. En minä usko, että yksikään ihmissielu tahtoisi tahallaan kietoutua syömishäiriön kuristusotteeseen, haalia sairautta itselleen, mutten myöskään pääse eroon minua puukottavasta ajatuksesta, että koko tilanteeni on itseaiheutettua. Ei ole kyse halusta tai tahdosta, mutta olen päätynyt tähän tilanteeseen oman toimintani seurauksena. Syöpäpotilaat puolestaan eivät mahda sairaudensynnylleen mitään. He eivät ole kysyneet viikatemiestä vierailulle, eivät toiminnallaan tavoitelleet hukattuja elinvuosia. Minun mummini kuoli syöpään, vaikka hän olisi vielä halunnut elää. Hän ei sanonut eitä millekään hoidolle tai mahdollisuudelle. Minä puolestani sanon ei elämälle, vaikkei niin kai saisi edes tehdä. Enkä minä pidä syömishäiriöistä kärsiviä yleisesti huonoina ihmisinä, se miete kohdentuu vain omaan itseeni. Ehkä olen sairas, sen saatan toisinaan hennosti oivaltaa. Mutta tarpeeksi (tai liian) laiha minä en ole. Onko se syömishäiriön veteen piirretty viiva? Että jos olisinkin laihempi, jos minua olisi vähemmän, olisi oikeutetumpaa aiheuttaa näin paljon harmia ihmisille ympärilläni? Surullista, mutta totta: mielestäni olen liian lihava ollakseni syömishäiriöinen. Ei sillä, että se olisi millään lailla tavoiteltava tila tai mitään, mitä kohti olisin ikinä tahtonut mennä. Mutta niin. On liian vaikea selittää se, mitä ajattelen, edes itselleni.

Äidin mielestä minä olen kovin sairas, luinen lapsi. Hän puhuu itkuun törmäävällä äänenpainolla siitä, että kyllä tästä vielä selvitään. Minä tarvitsen äitiä. Äiti auttaa ja tukee. Mutta se ei riitä. Toisen ihmisen puolesta voi uskoa, toivoa, toista voi auttaa ja tukea. Mutta kukaan toinen ei voi minua parantaa. Äiti voi olla motivoija, osaksi motivaatiokin. Mutta minun oma motivaationi ratkaisee. Jossei sitä oikeasti löydy, jos sitä ei edes kunnolla ole, ei mistään tule mitään. Minä voin syödä ja olla siten fyysisesti enemmän. Siihen en kuitenkaan löydä itsestäni vankkaa uskoa, että sairas mieleni mukautuisi pysyvästi terveeseen muottiin: sellaiseen, että minä pitäisin ja haluaisin pitää huolta itsestäni. On pelottavaa kuvitella oma mieleni monia kiloja painavamman, enemmän eläväisen kehon vangiksi.

Usein vakuutellaan, että ahdistus lievenee, kun sen uskaltaa kohdata yhä uudelleen ja uudelleen. Sanotaan, että syömällä syömisen tuska loittonee ja tilalle tirskahtelee pieninä annoksina peräti nautintoa. Ehkä se joskus joillakin menee niin, ja se kuulostaa lohduttavalta ja kivalta. Mikseivät minun ajatukseni suo minulle mielenrauhaa syödä? Lounas ahdistaa. Se ahdisti kauan sitten, kun lakkasin sitä syömästä ja se ahdistaa yhä, vaikka se on osa lähes jokaista päivääni. Ahdistus on ovela, se muuttaa muotoaan, muttei kokonaan jätä rauhaan: päinvastoin minusta tuntuu, että jokainen päivä on edeltäjäänsä enemmän täynnä toivottomuutta ja ahdistusta. Saan lounaan syödyksi, eikä ahdistus tatuioidu nähtäväksi osaksi minua nieltyjen suullisten tahdissa. Edelleenkin minä osaan heiluttaa haarukkaa tai tanssittaa lusikkaa. Osaan pureskella ja niellä, samanaikaisesti jopa melkein muistan hengittää. Ahdistus ei asu pelkästään rintaontelossa, vaan se raksuttaa laskukonetta päässäni yhä uudestaan ja uudestaan, tauotta ja tauotta. Kun laskut on laskettu ja laskettu ja laskettu, ahdistus siirtyy sirkkelöimään keskivartaloani. Täysinäisyyden tunne pingottaa ääriviivani kauas ytimestäni. Ahdistus jää minuun asumaan. Se ei helpota, ei mene pois niin kuin sanotaan, vaan se jää konkreettisesti minuun asumaan. Ahdistus sulautuu ruoasta osaksi minua, näkyy vaa'an kasvavissa lukemissa ja minun isommassa olemuksessani.

Joka ruoan jälkeen voisin melkein vannoa lihoavani. Terve järki kertoo, että ei, ei 200 grammaa jogurttia kerrytä sitä vertaa elopainoa, mutta toisenlainen aatanta lisää vettä myllyyn ja se on menoa se. Ihmisten elämä olisi aika painavaa, jos ruoka juurtaisi jälkensä näin painavasti kehoihimme. Mutta niin, järki on aika irrallinen osa ajatusmaailmaani, kun kyseessä on mikään ruokaan, syömiseen tai painoon liittyvä asia. Miksi kaikkien asioiden pitää mutkistua siinä vaiheessa, kun on samalla kyse minusta? Syöminen on ok, valitettavan tarpeellinen toimenpide kaikille, mutta itselleni sitä on vaikeaa, miltei mahdotonta hyväksyä. Johtopäätöksenä kaikesta sekavasta ajatuksenjuoksustani voisi tehdä sen, että osaan olla ihan liian tyhmä. Yritänkin kaikin voimin olla ajattelematta, koska en kestä ajatuksiani.

 P.S. Kysymyksiä voi esittää edellisen postauksen kommenttiboksiin vielä ensi viikon aikana. Vastailen niihin sitten ensi viikonloppuna, kysymysten määrästä riippuen yhdessä tai useammassa postauksessa. Kiitos.

Kysymyspostaus

Hei vaan taas. Luonnoksissa ja tekstitiedostoarkistoissa makaa monenmonta ajatuskyhäelmää ja erilaisiin teemoihin sidottuja sanailuja, mutta valmiin postauksen verran ei taida yhtenäistä tekstiä (julkaisemiskelpoista sellaista) löytyä.

Siispä ajattelin tehdä kysymyspostauksen. Sellaisen olen mielestäni joskus tehnyt, mutta etsintäni eivät tuottaneet tulosta?

Jokatapauksessa, nyt minuun voi tutustua kysymysten kautta. Jos niitä kertyy postauksen verran, kokoan sellaisen vastauksineen mielelläni.

Kommenttiboksi on teidän, kertokaa kynillänne kysymyksiä!

Surusuun kesäkuu

Ei minusta tunnu kesälomalta. Miksi tuntuisikaan, kun koulupäiväni loppukevään varrella ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Lauantaina en edes vaivautunut hakemaan todistustani, vaan sudin kirosanoja sunnuntain vastaisena yönä kännykännäyttöön, kun arvosanat tulivat nähtäville wilmaan. Sain elämäni ensimmäisen kutosen. Jaksoin välittää asiasta yllättävän vähän, vaikka tuo ruma numero oli kuin väärinpäin tökätty ysi kaikkien yhdeksikköjen ja kymppien joukossa. Toisaalta minun on tyydyttävä olemaan tyytyväinen siitä, että ylipäänsä sain kursseja suoritetuksi päiväosastolla olon lomassa. Paljon se vaati - aikaa, työtä ja jaksamista - mutta minulle on tärkeää, etten jää oppinnoissa jälkeen. Vaikka toisaalta, miksi sekään merkitsee niin paljoa? Kuolemaahan kohti tässä mennään, ellei paraneminen ala maittaa.

 Olen nyt päiväosastolla seitsemättä viikkoa. Se on hurjan pitkä, mutta samalla kovin lyhyt aika. En minä edelleenkään sinne riemusilmin saavu, mutta ei se aina niin vastenmielistäkään ole. Minä pääsen ja joudun puhumaan ja kohtaamaan paljon sellaisia asioita, joita olen juossut vuosikaudet pakoon (konkreettisimpana näistä jutuista lounas). Omahoitajani on jämpti ja hivenen tiukkapipo, mutta kuitenkin ymmärtäväinen ja mukava. Yhteistyö on alkanut sujua, kun hetkittäin saan ajatukseni jäsenneltyä totuudenmukaisempaan muottiin: silloin ymmärrän, ettei minua yritetä kiusata, vaan päinvastoin auttaa. Apua on vaikea ottaa vastaan. Varsinkin, kun oma parantumismotivaatio on vielä jokseenkin hukassa. Oma suhtautumiseni syömishäiriöön, parantumiseen ja elämään yleensä vaihtelee hurjaa vauhtia. Yhdessä hetkessä koen melkein aitoa hymyä ja jaksan uskoa parempaan, seuraavalla kellonkierrolla itken epätoivoa ja teen lupauksia laihduttaalaihduttaalaihduttaa. Joskus haluan parantua, yleensä vain haluaisin haluta parantua. Mutta edistystä tämäkin. Juuri tänään omahoitajani kanssa jutellessani tajusin, kuinka paljon - tahdoinpa sitä myöntää tai en - oma ajatusmaailmani on kuitenkin tullut terveeseen päin. Vaikkei paranemishaluni ole vankka ja olen aikalailla sairaudentunnoton, on niitä sairaita ajatusmalleja ainakin tullut horjutettua ja kunnolla. Sitä paitsi toimintani on aiempaa paljon terveempää. Syön säännöllisesti ja enemmän kuin pitkiin aikoihin. Oksentanut en ole pitkään, pitkään aikaan, en edes mieti sitä kovin useasti enää, se ei ole vaihtoehto. Toki se tällä vahdinnalla olisi myös aika mahdotonta, tai ainakin kiinnijäämisen pelko pitää minut posliinijumalasta kaukana. Oksentamishistoriastani ei tiedä täällä kukaan. Tiedostan kyllä, että olisi ollut viisas veto avautua asiasta hoitohenkilökunnalle, mutten vain ole pystynyt. Hiljaa olen luvannut itselleni, ettei minun tarvitsekaan kertoa, kunhan en tee sitä enää. Varmaan tulevaisuudessa tulen tämänkin asian suhteen vielä tekemään virhevalintoja, mutta tärkeintä on se, ettei tahallinen oksentaminen tule enää ikinä, koskaan, milloinkaan tavaksi.

Ajoittaisesta hyvästä tsempistäni huolimatta en ole luovinut tietäni vielä mitenkään varmemmille vesillä syömishäiriön tai masennuksen suhteen. Oikeastaan, minä olen masentuneempi kuin koskaan aiemmin. En kykene viljelemään ainuttakaan tervettä ajatusta, jos kohtaan tilanteen, jossa minun pitäisi itse huolehtia syömisestäni. On oikeastaan perin noloa, etten voi ravinnonsaantini suhteen laskea oman toimintani varaan yhtään mitään. Ihan rehellisesti voin kyllä väittää, ettei kaikki se tällaisissa tilanteissa ilmenevä toiminta ole ennaltasuunniteltua: niin vain käy. En saa laitetuksi hanttiin vaihtoehdolle olla syömättä. Tämä tuli todistetuksi viimeksi viime viikonloppulomilla. Paino oli romahtanut. Kilogrammoja kannan mukanani 40 ja risat. Paino ei ole osastojakson aikana noussut ollenkaan. Vähän se sahasi edes takaisin, kunnes on nyt jälleen vaipunut lähtölukemiin. (Ja silti olen lihava.) Muutama päivä kotona tekee hallaa kaikelle viikon aikana saavutetulle, ja joka maanantai joudun käymään entistä suurempaa vääntöä itseäni, ruokaa ja ihan kaikkea vastaan.

Maanantain viikottaisessa punnituksessa teimme tällä kertaa niin, etten itse katsonut painoani. Tunsin syyllisen pistoksen sisälläni, koska kyllä minä olen kilotilanteestani oikeasti itsekin selvillä. Kotona kaapinperälle piilotettu vaaka on ollut ihan liian ahkerassa käytössä. Vaa'alle, pois, vaa'alle, pois - metodi toistuu useita(kymmeniä) kertoja päivässä... Ihan hirveää olla näin riippuvainen vaa'asta. Ei painoni minulle osasto-olosuhteissakaan ole mikään salaisuus, pikemminkin sitä asiaa ei siellä pyritä salailemaan. Lääkärin idea oli koettaa vaihteeksi kuitenkin näin, kun painotilanteeni ei kerran ole muuttunut. Tein tänään omahoitajalle annettavaksi listan oman painonsa tietämisen ja ei-tietämisen plussista ja miinuksista. Raapustin totuudenmukaisia ajatuksia paperille, ja tuloksena oli selkeästi se, että minun on oikeastikin parempi olla painostani tietoinen. (Vaikka haluaisinkin salaisesta vaakariippuvuudestani eroon - oikeasti, kuka muka punnitsee itsensä tunnin välein ja aina ruoan jälkeen: ihan turhaa ahdistusta!) Toki painotietoisuudella on haittapuoliakin. Harmi, etten ottanut kyhäelmästäni kuvaa, sillä osa pointeista on jo lipsunut mielestäni. Käymme paperia varmaan huomenna läpi, koitan muistaa räpsäistä siitä otoksen teidänkin nähtäväksenne. Sillä mielestäni tekemälläni listalla oli oikeasti the pointti.

On vaikea kuvailla kokonaisvaltaisia fiiliksiään, kun mielialat heittävät kuperkeikkaa ja ajatusmallit ajelehtivat tunnemeressä. Tänään on ollut ihan hyvä päivä. Mutta on vaikea sanoa, kyteekö rauhallisen mielen takana sairas ilo omalla vaa'alla mitatusta, jälleen laskeneesta painosta vai selätetyistä ruokailuista. Äh, ketä minä yritän edes huijata. Säälittävää. Niinhän se menee, että aamupainon ollessa alhaisempi, on päiväkin parempi. Olevinaan. 

Minulla olisi niin paljon turistavaa, mutta romaaniksi pitkittyvää kuulumiskertoilua ei kukaan jaksa lukea. Toisaalta haluaisin jäsennellä omia ajatuksiani paremmin paperille, tavallaan en. Toisaalta tahtoisin miettiä ja vääntää ja kääntää mielessäni kaikkia asioita, tavallaan en. Toisaalta haluaisin yrittää pitää kiinni tästä tällä hetkellä vallitsevasti motivaatiomurusesta, mutta tavallaan se on jo osaksi ohitse. Edelleenkin, kaikki tuntuu niin suunnattoman ristiriitaiselta. Tänään näin. Huominen on aina arvoitus.

Asioita (niitä, joissa on jotain hyvää ja kaunista)

Kysellessäni postausehdotuksia, minua kehotettiin kihartamaan sanoja hymyhuuliksi: kertomaan asioista syömishäiriön takaa, sanailemaan sellaisista jutuista, joista pidän ja niin edelleen. Myönnettäköön, että ensimmäinen reaktioni oli "ei, en minä mitään keksi". Sitten turhauduin omaan syväänjuurtuneeseen pessimismiini ja aloitin tämän postauksen. Uskokaa tai älkää, minä tapasin olla hyvin iloinen, hassunkurinen ihminen, jota kuvailtiin sanoilla nauru ja pilke silmäkulmassa. Tosin en ole varma, koska olen ihan oikeasti ollut olemukseltani sellainen, ja mistä lähtien kaikki on ollut enemmän ja vähemmän pelkkää esitystä. On surullista, kun tajuaa, ettei muka ole mitään, ei yhtään mitään syytä, miksi olisi iloinen. Mutta onhan niitä. Helposti hyvistä asioista puhuttaessa, ne vain tuppaavat saavan jatkumoa sanoista mutta, sitä paitsi, kuitenkaan... Minä leikin hetken aikaa menettäneeni taidon suoltaa moniosaisia virkkeitä ja kirjoitan teille vain lauseita niistä asioista, jotka ovat hyvin (tai edes ok:sti) tai muuten vain piristävät päivääni joskus.

Rakastan perhettäni.

Riidoista ja ei-niin-yksinkertaisesta isäsuhteestani huolimatta (haha, rikon omaa tehtävänantoani nyt. mutta tämä alustus oikeastaan vain korostaa tulossa olevan rakkauden määrää) rakastan perhettäni ihan valtavasti. Tiedän olevani rakastettu, vaikkei siltä aina tuntuisikaan. Veljeni on minulle kenties kaikkein läheisin ihminen koko maailmassa.

Pidän ystävistäni. 

Minulla on kavereita, en ole yksin. Moni ystävä olisi tukenani nytkin, mutta pidän heidät käsivarren mitan päässä tilanteestani, en päästä heitä kovin lähelle. Vaikka oloni on toisinaan erakoituva, antaa kaverien ja ystävien kanssa vietetty aika isoja voimavaroja ja maistiaisia normaalista elämästä.

Tykkään sanoista ja kirjoittamisesta.

Kirjoittaminen on osa minua ja minä olen osa kirjoituksiani. On ihana suoltaa sanoja paperille, vapauttaa omat tunnetilansa näppäimistölle ja leikkiä olemassa olemattomilla ihmiskohtaloilla mielikuvituksen johdattamana. Suorituspaineet ja itsekriittisyys tekevät minut nykyään ihan liian usein kädettömäksi näppäimistön tai paperiarkin äärellä, mutta tavallaan koen nyt tulleeni lähemmäs sanoja kuin koskaan ennen. Blogin pitäminen on kirjallisen kiharrukseni ja ajatusmyrskyni kaatopaikka. Täällä minä olen aidoimmillani, ilman paineita sanoa juuri näin tai noin.

Tunnelmoin sadesäitä, rakastan takkatulta, pidän kynttilöiden tuoksusta ja nautin suurista teemukillisista. Tykkään katsoa elokuvia ja tv-ohjelmia vilttiin kääriytyneenä. Tunnen oloni mukavaksi lämpimissä kotivaatteissa ja pörrösukissa. Suin hiukseni mielelläni suttunutturalle ja leikin taiteellista pariisitarta. Istutan silmälasit nenälleni ylpeänä, isona osana minua, ja useimmiten löydän rillipäisyyteni positiivisena asiana. Seuraan muotia laiskanlaisesti, mutta uteliaana. Vaatekaapillani päästän persoonallisuuden valloilleen. Shoppailu on minulle terapioista parhainta. Nautin siitä, kun kalenterini on merkintöjä täynnä, mutta yhtä lailla nöhjään mieluusti kotioloissa.

Nämä ja monet muut asiat ovat osa minua ja minä olen osa niitä. Elämässäni on - onneksi - paljon muutakin kuin syömishäiriö. Ympärilläni on asioita, joista saan, tai tällä hetkellä pikemminkin voisin saada, iloa.

Minulla on syömishäiriö, vaikken sitä tahtoisikaan myöntää. Mutta minä olen paljon muutakin kuin syömishäiriöinen, ainakin toivon niin. Toivon minun olevan sairauttani enemmän myös muiden silmissä.

Minkälaiset asiat ovat sinulle hyviä ja kauniita?