Ristiriitoja

En tiedä, kumpaa vihaan enemmän…

Sitä, että elän vai sitä, etten halua elää.

Sitä, että syön vai sitä, että syöminen on niin vaikeaa.

Sitä, etten pärjää yksin vai sitä, etten osaa ottaa apua vastaan.

Sitä, että minulla on niin paha olla vai sitä, että tämäkään kärsimys ei riitä.

Sitä, että syön ateriamallin mukaan vai sitä, että jätän syömättä kaiken sen, minkä suinkin pystyn.

Sitä, että nauttisin ruoasta vai sitä, että nauttiminen siitä kuulostaa niin mahdottomalta.

Sitä, etten ansaitse ruokaa vai sitä, että järki kertoo minun tarvitsevan sitä.

Sitä, etten ole tarpeeksi laiha vai sitä, ettei mikään enää riitä.

Sitä, etten toisinaan tiedä tarkkoja kalorimääriä, käveltyjä minuutteja ja pois liikutun energian suuruutta vai sitä, että kaikki on minulle ensisijaisesti numeroita, enkä osaa olla laskematta niitä.

Sitä, että olen fyysisesti koko ajan liikaa vai sitä, että henkisesti minua on koko ajan jäljellä vähemmän.

Sitä, että puhun asioista vai sitä, etten silti osaa aina kertoa totuutta.

Sitä, että satutan äitiä vai sitä, että olen vihainen äidille.

Sitä, että päivät tuntumat päättymättömiltä vai sitä, etten elä päivissä.

Sitä, etten nukahda vai sitä, kun herään yöhön ja jään valveille ajatusten äärelle.

Sitä, että valehtelen vai sitä, että huijaan tauotta itseäni.

Sitä, että tuntuu siltä, ettei kukaan välitä vai sitä, etten anna kenenkään välittää.

Sitä, ettei äiti tunnu tukevan minua vai sitä, että pelkään purkavani liikaa pahaa oloani äitiin.

Sitä, että äiti suuttuu vai sitä, että kehtaan edes odottaa toisenlaista käytöstä kun itse olen tällainen.

Sitä, että koko ajan pitäisi tehdä jotain hyödyllistä kokeakseen olemassaolonsa edes vähän vähemmän turhaksi vai sitä, etten jaksaisi tehdä yhtään mitään.

Sitä, etten vietä entiseen malliin aikaa kavereiden kanssa vai sitä, etten edes halua nähdä heitä ja välttelen tapaamisia.

Sitä, että minut pakotetaan syömään vai sitä, etten itse osaa huolehtia pienimmästäkään ruokailustani.

Sitä, etten voi luottaa keneenkään muuhun vai sitä, etten uskalla luottaa edes itseeni.

Sitä, etten uskalla tappaa itseäni vai sitä, että haluaisin tehdä niin.

Sitä, ettei kukaan ymmärrä minua vai sitä, etten aina itsekään ota selkoa, tai edes tahtoisi tajuta itseäni.

Sitä, etten ole oma itseni vai sitä, etten edes tiedä, kuka minä oikeasti olen.

Sitä, etten osaa enää pitää ilon kulisseja pystyssä vai sitä, etten aidosti tunne edes pientä hymyä.

Sitä, että itken enemmän kuin koskaan vai sitä, etten silti osaa näyttää todellisia tunteitani toisille.

Sitä, että minä olen sairas vai sitä, etten itse myönnä olevani sairas.

Sitä, että vajoan vain syvemmälle vai sitä, etten saa otetta parantumisen reunasta.

Sitä, että minua ei jätetä rauhaan vai sitä, että jos minut jätettäisiin yksin, kaikki loppuisi kovin lyhyeen.

Sitä, että kiellän kaiken vai sitä, että minua pelottaa vai sitä, ettei minua pelota.

Se on minä enemmän kuin kukaan

Minusta on tullut hiljainen, sisäänpäin huutava ihmissirpaleiden yhteenliittymä. Asioista on vaikea puhua niiden oikeilla nimillä. Päiväosastolla olen keskellä pahinta pelkoani, mutta kuitenkin turvassa itseltäni.

Olen joskus aiemminkin painanut mustaksi valkoiselle lauseen "On minä ja minussa se, joka tahtoo tappaa." Nyt tätä samaa sanakiertymää kerrotaan minulle faktana, hirviöllä on syömishäiriön nimi. Minä tuskastun, kimppaannun ja lopulta ennen vastaamista vaivun omiin mietteisiini: Mutta ei, ei minussa ole ketään muuta. Itse minä tahdoin, tahdon, laihduttaa itseni. Ei olkapäälläni istu ketään, jolla tahtoisin antaa nimen, sysätä pois olemukseni yltä. On vaikea uskoa ihmisiä, joiden tietää tietävän, mutta joiden tieto on liian terävärajaista, omaan ajatusmaailmaani uppoutumatonta. Usein minulta kysytään, mitä laihuudella saan. Kerrotaan, ettei onni tule sillä lailla, että se kortti on jo pelattu ja nyt olisi aika parantua. Kuka sanoi, että minä pienenevillä vaa'an numeroilla tavoittelin onnea kaikessa kiiltokuvamaisuudessaan? En minä uskonut, en usko, maailman olevan sitä parempi paikka, mitä kevyempi minä olen. Ei se mene niin! Ehkä minä laihdutin, laihdutan, koska päämääränäni on olemattomuus. Sen rinnalla apu tuntuu mitättömältä, en saa siihen tartuntapintaa. Entä jos? kysyn itseltäni ja empivät sanat saavat monenmoisia jatkumoita. En osaa vastata.

Paino on koko kivuliaan olemassaoloni kulminoituma, hermoja riipivän tuskan keskipiste ja niin edelleen. Paino katsotaan kerran viikossa, kotona äiti otti vaa'an sopimuksemme mukaisesti pois (se ei tosin hetkauta minun vaa'alla ravaamisriippuvuuttani, sillä vaatelaatikossani makaa lasipintainen kilomittari.) Kerrytin kilon verran, pudotin vähän enemmän. Paino vaihtelee hurjasti. Ihme kyllä, kaiken tämän monivuotisen kehokavalluksen jälkeen kuukautiset ilmenevät yhä. Epäsäännöllisesti, mutta kuitenkin. Pari päivää sitten yö sulatti minuun puoli lisäkiloa, joka aikaansai suurtakin suuremman ahdistusolon ja kuolemankaipuun. Sitten alkoivatkin kuukautiset, ja yritin järkipuhua mielelleni, että näin naisille käy, että en minä tuosta vain sormia napsauttamalla pysyvästi liho, vaikka siltä tuntuisikin. Nyt on taas helpompi olla, happikin kulkee keuhkoihin asti vaikka ilma on täynnä ukkosta ja pilvet roikkuvat kattojen varassa. Taivaankansi on romahtamaisillaan. Ja niin, helpottaneen olon syynä on mikäs muukaan kuin paino. Tänä aamuna vaaka piirsi minulle jopa omasta mielestäni hyvin pinen lukeman. Hyvä luoja, eihän minua ole olemassa kuin 40 kilogrammaa ja risat. Miksi, miksi, miksi sekin on liikaa?

Painonlaskun takia olen hieman kiikun kaakun huomisen punnituksen suhteen. Osa minusta tahtoisi kulauttaa kurkusta alas ison lasillisen vettä ja vinkslata alusvaatekerran mahdollisimman painavaksi (minulta otetaan paino siten, että housut ja t-paita ovat ylläni). Tosin minun pitäisi kepulikonstein kerryttää yli kilo, jotta olisin edes viikontakaisessa lukemassa. Tavallaan en tahtoisi huijata, pieni osa minusta pyytää olemaan rehellinen avulle ja ottamaan sen vastaan. Pelko sekoittaa mieleni. Mitä tapahtuu, jos omahoitajani huomaa painoni laskeneen lähtölukemaakin alemmas? Entä jos ateriasuunnitelmaani kasvatetaan entisestään, kun jo nyt olen monasti ruokailujen jälkeen halkeamispisteessä? (Satunnaisen nälän olemassaoloa en edes myönnä.) Entä jos? Niimpä. Melkein tekee mieli nauraa. EN MINÄ OSAA VASTATA!

Kotonakin on vaikeaa. Toisinaan riitelen vähemmän, usein enemmän. Äiti ja minä tulkitsemme ateriasuunnitelmaa eri tavoin, mutta selvää on, että sen noudattaminen on viikonloppuisin lepsuilevaa ja paljon jää uupumaan. Joskus voittaa äiti ja syön haarukallisen riisinjyviä, kamppailu leivän ja maidon osalta johtaa lähes aina kyseisten sortimenttien syömättömyyteen. (Ja osastolla minulle kommentoidaan, että se on syömishäiriö joka voittaa, en minä. Onko tämä kilpailua? Kamppailua ainakin.)

Olen lojunut päiväosaston seinien sisällä jo viisi viikkoa, tosin pyhät riistivät muutaman päivän verran. Seuraava hoitokokoukseni on tiistaina. Jännittää. Minun olisi näillä näkymin määrä jatkaa päiväosastolla vielä ainakin ensi viikko ja siitä pari seuraavaa, enkä tiedä keskitytäänkö hokossa noihin kahteen viikkoon vaiko aikaan niiden jälkeen. Lienee ehkä turha toivoa, että voisin vapautua osaton kahleista jo ensi viikon jälkeen? Painonlasku ei vapauteni kannalta ole varmaankaan puoltava asianhaara. Katsoo nyt. Toisaalta, jos huijaan, valheeni kostautuu eniten vain itselleni. Mutta sitähän minä haluan? Tai se haluaa. (se on minä enemmän kuin kukaan)

Valheista puheen ollen. Tai ei, tämä asia ei liity valehteluun, pikemminkin kertomattomuuteen. Osastolla ei tiedetä mitään oksentelustani. Kukapa heille kertoisi paitsi minä, sillä asiasta ei tiedä edes äiti. Onneksi. Tiedostan kyllä, että olisi hyvä myöntää sekin, oksentelusta kysyttiin kaikkien niiden monien papereiden joukossa, joissa sudin rakseja ruutuihin. Oksentelua lukuunottamatta olinkin täysin rehellinen. En vain kehtaa mainita siitä, se saa oloni tuntumaan entistäkin isommalta ja jotenkin likaiselta. Häpeän sitä, tahdon sulauttaa koko jutun osaksi menneen historiaa, enkä toivo sen enää ikinä palaavan oireen tasolle asti. Olen kuitenkin ollut seitsemän viikkoa oksentamatta. Se on paljon. Ja aion jatkaa näin. Kaikkia ruokailujani vahditaan, joten posliinijumalan palvontamenot eivät jäisi huomaamatta. Paljastumisen riski on niin suuri, etten edes mieti oksentamista vaihtoehtona. Enkä minä haluakaan tehdä sitä. En enää. Ei siitä seurannut mitään hyvää. En edes yritä vannoa, ettenko vielä joskus voisi löytää päätäni pöntöstä, mutta pyrkimykseni todella on, että buliminen käyttäytyminen olisi pysyvästi takanapäin. Saa toivottaa tsemmpiä. Ja kaikille teille, jotka kamppailette oksentamisen kanssa: sen pystyy lopettamaan ihan vain omankin tahtonsa turvin. Ei se ole helppoa, mutta mahdollista. Jos minä pystyn, niin kyllä pystytte tekin. Ihan varmasti.

Tämän koko postauksen sävy on surumielinen eikä puolla paranemista järin tehokkaasti, joten koen tarpeelliseksi kertoa positiivisuudesta muutaman virkkeen verran. Tai no, positiivisuus on liioittelua. Tuntuu nimittäin, että jokainen päivä on kauhea, yleensä edeltäjäänsäkin hirveämpi. Olen ajatellut, jopa toivonut kuolemaa, ollut ahdistuneempi kuin ikinä ennen ja kokenut suurta toivottomuutta. Minulla ei kuulema ole sairaudentuntoa. En minä miellä olevani sairas, vaikka edistystä on tapahtunut sen verran, että ainakin tiedostan, ettei käyttäytymiseni normaaliakaan ole. On vaan niin vaikeaa ja vastenmielistä myöntää itselleen, että se, jonka varaan on koonnut elämänsä palasia viime vuodet, onkin kaikki väärin. Silti minulla on hetkiä, kun tavoitan peilikuvani häilyviltä vaikuttavien ääriviivojeni takaa ja näen luita ja verisuonia. En osaa päättää, onko se kaunista, ja kun räpsäytän silmiäni katsoakseni uudelleen, tilalla on pelkkää ylimääräistä. Se on aika surullista. Omahoitajani suorasukaisuus on ehkä ihan hyvä asia, mutta silti hänen kommenttinsa häiritsi: olen kuulema osaston tytöistä luisin, ja se saattaa aiheuttaa toisissa kateutta. Minä lähinä keskityn miettimään, mitä ne muut tytöt minusta ajattelevat.

Joskus mietin, kuinka mukavaa olisi syödä vain, koska ihmiset syövät. Syödä sitä, mitä tekee mieli ja silloin, kun on nälkä, lopettaa kun on täynnä. Ei se kuulosta vaikealta. Mutta käytännössä se on minulle tällä hetkellä mahdotonta. Jokainen ruokailutilanne on kamppailua, ajatusten ristiriita-aallokkoa ja jälkeenpäin päälle vyöryvää ahdistusta. Toisinaan saan kiinni voittajafiiliksestä selvittyäni haastavasta pastaruoasta, joskus valvon yön kaalikääryleiden jälkiahdistuksesta lamaantuneena. Joskus mietin, kuinka kaikki voisi olla toisin, paremmin, useimmiten tyydyn kuitenkin toivomaan kuolemaa. Silloin tällöin saatan jopa hetkellisesti tuumata, ettei pari kiloa lisää olisi maailmanloppu, että voisihan sitä yrittää, mutta kaikki parantumismyönteiset ajatukset vesittyvät viimeistään siinä vaiheessa, kun edessäni on jälleen ruokalautanen. Aina ahdistaa, joskus vähemmän, useimmiten enemmän. Mietin liikaa ja paljon, päätymättä lopputulokseen asti kuitenkaan lähes milloinkaan. Kyllä, vaikeaa on. Suurempi kysymys kuuluu, voisinko tahtoa parantua? Tahtoisin tahtoa parantua. Ehkä. Ainakin minä annan sille mahdollisuuden, sillä kaikista vastustuksistani huolimatta minä aamuittain ilmaannun päiväosastolle. Viikonloppuina olen vapaampi, mutta tavallaan en. Sunnuntait ovat latteatunnelmaisimpisia. Kuten tänään, kun mielessä pörrää vain huominenhuominenhuominen, enkä tiedä mitä teen.

Alunperin minun piti taas lyhyesti vain pahoitella sitä, että en saa kuulumisiani kirjoitetuksi, mutta tämän vuodatuksen jälkeen kyseinen toiminto ei lieni tarpeen. On niin paljon kerrottavaa, että kun pääsen alkuun, ottaa näppäimistö minusta yliotteen. Ja on oikeastikin niin helpottavaa kirjoitella. Paljastumisenpelko ajaa minut ottamaan etäisyyttä, mutta en voi jättää blogia. Olkaa niin kilttejä, ja kertokaa, jos luulette tietävänne minut elämässä blogin ulkopuolella. Arvostaisin suuresti sitä. Avoimuutta avoimuutta vastaan, eikö?

Määräni oli vielä esittää teille kysymyskin. Onko teillä postaustoiveita? Lieneeko kysymyspostaus tarpeellinen, unohdanko puhua niin paljosta kaiken tämän paljouden keskellä, että haluatte tietää lisää? Kertokaa, miten on. Ehkä jonkin tietyn tyyppistä postausta vartovat silmäparit saisivat minut vikkelämmin näyttöruudun äärelle. (Jos joku edes tosissaan on tätäkään postausta tänne saakka lukenut, hui.)

Taidan lopettaa tähän. Jäi taas aika repaleisen hajanaiseksi, mutta ei se haittaa, koska minun tarinani jatkuu vielä. Tämä ei ole loppu.

Mulla menee tosi huonosti. Kaikki on kamalaa. Lihominen sattuu. Kuolemankaipuuni vain kasvaa. Syöminen on vaikeaa, vastenmielistä, hankalaa. Lihoan. Olen läski. Entä jos paino vain nouseenouseenousee.

Epätoivoista.
Sekavaa.
Ristiriitaista.

KAMALAA.

Sairasko?

F50.1
F32.1

Nyt se on mustaa valkoisella.

Paino on laskenut.

Murenen.

Vitut

On helppo olla hiljaa. Leikkiä, että päivä on koko maailma, jolta voi piiloutua aina iltaisin kun verhoaa näkökykynsä punaisiksi itketyillä luomilla ja sulkee ajatuksensa unensekaisiin kahleisiin. Minä tein niin pitkään. Ja nyt kun hiljaisuus ei enää onnistu, elämä pakotetaan virtaamaan minussa ja minut liimataan kiinni päiviin, menetin kykyni kirjoittaa ja kertoa kaiken sen vaietun teille. Anteeksi taas. En edes kuvittele olevani bloggaajana kelvollinen, mutta tällainen kirjoitustahti kyllä kihertää lukijakunnan karkumatkalle. Olette minulle tärkeitä, te ja sananne surumielisten postausten kommenttikenttiin merkitsee minulle paljon. Olen pahoillani, että olen kuluneet viikot taas käpertynyt itseeni, karttanut näppäimistöä ja kuulumisia mieliviä silmäpareja. Nyt onkin paljon kerrottavaa. Niin suuresti asianlaista ladeltavana, etten oikein tiedä mistä aloittaa. Ehkä alusta, sillä sitä ei ole. Tai sitten annan itseni näppäimistölle ja kerron sen tarinan, minkä sormeni tahtovat kirjoittaa.

Kahden viikon takaista tiistai-aamupäiväistä palaveria oli edeltänyt muutaman päivän matka. Vieraassa ympäristössä olin minä, ahdistus ja syömisvammailu samassa paketissa, se jos mikä takasikin unohtumattoman tunnelman siivittämään ajankulkua... Äidillekin oli tuohon tiistaihin mennessä valjennut, että eipä ole tyttärellä kaikki johdot kohdallaan syömisen suhteen. Yli kaksi tuntia kahahtelin liukupintaisella kankaalla kierretyssä tuolissa ja kuuntelin, inisin vastaan ja toppuuttelin. Minulle tarjottiin päiväosastopaikkaa. Emmin, sanoin eieieieieiei. Minulle suositeltiin päiväosastoa. Jatkoin toppuuttelua, soin suurisilmäisiä katseita äidin myötätuntoreikään ja kerroin koulukoulukoulu. Minua painostettiin jäämään päiväosastolle välittömästi. Ei. Sitten ruvettiin puhumaan pakkohoitolähetteestä: "Vaikka ikää on kahdeksantoista vuotta, ei se niin vaikeaa ole... näissä painolukemissa... tahdonvastainen hoito on siinä tapauksessa ainut vaihtoehto... BMI:llä viisitoista on osastoa jo harkittava..."

Lyhyestä virsi kaunis: Olen nyt päiväosastolla.

Kaksi ensimmäistä osastoviikkoani olivat tynkiä kiitos kummallisen keväänjuhlan ja muiden menojen, "pakko tehdä tuo ja se ja tämäkin, lähden nyt, en jää tuohon, oho, juuri ennen välipalaa". Tänään alkoi ensimmäinen täysipainoinen viikko osastolla. Fiilingit ovat sekavat. Ristiriitaiset. Kummaksuvat. En minä vastusta hoitoa. Mutta minulla ei mielestäni myöskään ole syömishäiriötä. Jos nyt kuitenkin on, haluan parantua. En tahdo lihota. Haluan laihtua. En halua parantua. Ja niin edelleen. En saa ajatuksistani kiinni, ja vaikka työstän aivoissani koko ajan jonkinsortin ainesta, en pääse uppoutumaan siihen kunnolla sisälle asti, kun ulkoiset ärsykkeet tai sisäinen syömishäiriöääni jo käyvät kimppuun. En kykene uppoutumaan sairaaseen ajatusmaailmaan, kun terveenkaltaista ajatusmallia työnnetään korvista sisään. En pysty sisäistämään järjellä perusteltua faktaa, kun vanhat, syvään juurtuneet ajatusmallit kuristavat toisen äänen valheellisena totuutena.

Joudun kohtaamaan suunnattoman ahdistuksen nykyään viisi kertaa joka ikinen päivä. Ja se on kamalaa, se on vaikeaa ja hirvittävää, vaikea hyväksyä varsinkin siksi, kun en ole vielä lausunut sen pahemmin ääneen kuin mielessänikään juuta tai eitä paranemispäätökselle. Itkua on väännetty, nenäliinoja niistetty, naurettu ja halattu. Lähinä kuitenkin olen ahdistunut ja vihannut itseäni aina vähän enemmän.

Paino sahaa, pompsahtaa ja pelästyttää nousullaan. Minua rahoitellaan sanoilla aineenvaihdunnan sekaisuudesta ja elimistön aliravitsemuksesta, muttan varmaksi tiedä, uskonko. Tavallaan, mutta toisaalta en. Tekee mieli paeta kaikkea syömättömyyteen, kieltää tosiasiat ja kuihtua pois. Painoni ei kuitenkaan edes putoiaisi, vaikka jättäisin väliin aterian. Ainakin niin minulle väitetään. Luvataan, ettei kiloja kerry monia, käsketään vain noudattaa ateriasuunnitelmaa, joka on "aivan liian pieni." Silti olen koko ajan ähkyinen, turvonnut, nestettä sisäänsä naiva valas. Auts.

On aika kivuliasta koota yhteenvetoa kauheuksista mustaksi valkoiselle, joten minun on tällä kertaa lopetettava tähän. Olen siis päiväosastolla, asenteenani "haluan haluta parantua." Olen ahdistunut ja lihava, surullinen ja kuolemankaipuinen. Mutta minä en ole ainakaan vielä luovuttanut, sillä jokaisena aamuna vedän auki painavan oven astuakseni paikkaan, jonne en tahdo mennä. Minä yritän haluta paranemisen haluamista. Ehkä tällä viikolla on minulle jotain annettavanaan. Minä lupaan yrittää.

Kiitos vielä kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille. En enää näpytä vastauksia viikkojen takaisiin sanoihinne, mutta tahdon teidän tietävän, kuinka ajatuksenne minulle merkitsevät paljon. Toivottavasti jaksatte toisinaan kurkata minun sanoihini, elämäni nurinkurisuuteen, vaikka huono bloginpitäjä lienenkin. Stressiä on muutenkin paljon, osaston ja koulun yhteensovittaminen on joustavuudesta huolimatta hermoja hypläävä asianhaara. Mutta tavallaan, vaikka nyt on vaikeampaa, on silti helpompaa olla vaikeaa. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan? Minun ei tarvitse enää piilottaa kaikkea, saan toisinaan jopa suuni oikein hyvin auki ja kerron heille, miltä minusta tuntuu. Saan olla sairas, vaikka en itse miellä sitä olevani. Pelkään ihmisten tuomitsevan, ajattelevan koulussakin siten, että "miten tuo läskipaska muka syömishäiriöinen on!?". Kammoksun heidän arvostelevia katseitaan, kun silloin tällöin sihahdan sisään koulun ovista. Muutama ystävä tietää, opettajista suurin osa, koska asioiden virallinen puoli pitää hoitaa. Ajattelen koko ajan, mitäköhän he ajattelevat. Nauravatko? Ihmettelevätkö? Mieltävätkö minut noloksi läskiksi esittäjäksi? En tiedä, enkä tiedä haluaisinko edes saada selville. En ole linnunluinen luuranko, pikemminkin löllönlainen syömisvammailija.

Ähh, minun piti lopettaa jo kirjoittaminen, sulkea sanat mielestäni ja hakata päätä seinään, puristaa stressipallon sisukset ulos ja huutaa tyynyyn, mutta sen sijaan hakkaan sanoista lauseita, virkkeitä, kappaleita, rikkonaisia katkelmia elämästä, kuolemasta, ruoasta, ahdistuksesta, heistä ja teistä ja minusta. Kumpa osaisin lopettaa kaiken, kumpa en ikinä olisi aloittanut jotain, jota en voi varmaksi haluavani edes lopettaa. Kumpa osaisin elää niin kuin 18-vuotias konsanaan, nauttia ja nauraa.

Tällaisissa tilanteissa sitä tajuaa kirosanojen surkuhupaisuuden. Ne ovat pelkkiä sanoja. Niin kuin kaikki muukin. Pelkkiä sanoja. Vitut. 

P.S. En ole tahallani oksentanut yli kuukauteen.
P.P.S. Mitä teille kuuluu???