Lumoja ja tuhoja

En valinnut syömishäiriöön sairastumista, joten ei nyt mennä siihen todetessani: Yritin olla anorektikko. Taidan yrittää taas, mutta syömättömyyden nuoralla huojumiseni johtaa aina sanktioihin. Silloin on bulimia, jonka syliin painaa pää.

Oksentamisen osaamisen taito on kavala kumppani. Pyrkimyksenä on pysyä ruodussa, mutta bulimia paijaa päätä ja lupaa, että virheet voidaan korjata. Tänään ahmin ja oksensin. Sama tapahtui viime perjantaina. Ja viime maanantaina. Sitä ennen kuukausi sitten. Sitä ennen kolme kuukautta sitten. Sitä ennen vuosi sitten. Pikkuhiljaa. Ja sitten realiteetit herättävät minut keskeltään vasta, kun itseinhon ja ääriviivojen kokoonkuronnan sykli on valmiina.

Nälkä ei tunnu niin hyvältä kuin ennen. Saan mielihyvää siitä, että en syö, mutta on kai myönnettävä, että ensirakastumista ei voi kokea uudelleen - ei myöskään syömishäiriön kanssa. Kehoni tahtoo pitää normaalipainostaan kiinni koko tarmollaan. Valehtelen itselleni, yritän kääntää itse itseni minua vastaan. Tahtomisesta ei ole kyse, tai ehkä onkin. Uskon, että tilanne on täysin minun hallinnassani, vaikka se on pelkkä lavasteisiin naamioitu toive.

Ei tilanne ole minun hallinnassani. Tänään painoni oli 600 grammaa enemmän kuin eilen, vaikka paastosin. Suutuin, olin niin vihainen ja tuskissani, että alakulo ja pakokauhu täyttivät pääni. Luennot olivat pelkkää soljuvaa hymniä ohimolta ohimolle, kaiken sen aikaa vain laskinlaskinlaskin; kaloreita, grammoja, hukattuja senttimetrejä ja kaikkea sitä liikarunsautta, joka on tullut osaksi minua. Mitä muuta enää tarvitaan pienimuotoiseen bulimianäytökseen? Niimpä.

Olen laihtunut pahimmista ajoista 4 kiloa. Pahimmilla ajoilla viittaan tälle kertaa luurangon sijaan normaalipainon lukuihin. Olin vain liian iso. Olen yhä. Ajattelen, että tällä kertaa en vajoa niin ronskisti normaalipainon alle: muutama kilo enää, siihen turvallisen matalan bmi:n kuoppaan. Vielä miinus kuusi kiloa ja sitten minä olen onnellinen.

Näin minä väitän itselleni, vaikkei virsi kuulosta alkuunkaan aidolta, ei siltä että se kävisi todeksi. Miksi en vain voi elää ja antaa elämän tulla, olla, mennä, tapahtua, kieppua omaan tahtiinsa ja kiriä kiinni? En tiedä. Minulla on opiskelupaikka, oman alan töitä ja yllätysyllätys - pidempiaikainen poikaystävä. Kolme asiaa, jotka sairauden syövereissä kuulostivat utopistisilta.

Opiskelen oikeaa alaa, mutta koulu on stressata minut henkihieveriin deadlineillaan ja tehtäväpaljoudellaan. Asiaa ei helpota se, että vapaapäivät ovat minulle kohtuullisen vieras käsite; olen töissätöissätöissä, viikonloppuna ja arkena, aina. Poikaystävä ei puolestaan tiedä tästä osasta menneisyyttäni yhtään mitään. Monta, aivan uskomattoman monta, kertaa olen tahtonut kertoa hänelle tämän kaiken. No en ehkä kaikkea, mutta edes kiiltokuvan siitä, mitä elämäni vuosikausia oli (ja mitä se on valitettavasti ehkä tulevan jälleen). Mutta miten aloittaa keskustelu, jossa kerrot rakkaallesi, että ole yrittänyt itsemurhaa, sairastanut syömishäiriötä, ollut osastohoidossa ja vaikeasti masentunut? Enpä ole sopivia sanoja keksinyt.

Kaikkeen tähän stressiin reagoin syömishäiriöoireilulla. On tämä kuitenkin jotain muutakin kuin pelkkää oiretta - tämä on syytä ja tämä on seurausta. Minussa asuu aito pakkomielle olla laihempi. Tämä pakkomielle on niin suuri ja estämätön, että sen vuoksi hylkäsin onneni ja lähdin etsimään vaihtoehtoista, turmiollista iloa vaa'an luvuista.

Tanssi, joka enteilee tuhoa

Vaa'alle. Pois. Vaa'alle. Pois.

Tämän tanssin askeleet ovat liian tuttuja. Viimeisestä esityksestä on lohdullisen paljon aikaa, mutta koreografia on jättänyt muistijälkensä kehooni; muistan, miltä vaa'an kolkko pinta tuntuu paljaita jalkapohja vasten, muistan, kuinka monta sataa grammaa alusvaatteet painavat, muistan, että vaa'astani pitää irrottaa patterit punnituskertojen välissä.

Sormissani asuu siniseksi pinttynyt kylmyys. Ei se ole syömishäiriön käsiin nuolemaa jäätä, paljastui. Ei se ole tunteiden puutetta, sain huomata. Minä vain olen kylmä - käteni jalkani polveni olemukseni, se on kaikki kuin likaista jäätä, kosketuksestakaan lämpeämätöntä. Minä olen jäätä. Jää on haurasta ja menee helposti rikki. Tällä hetkellä ainoastaan mielensisäinen minuuteni on jäätä. Ajatukseni, tunteeni ja toivoni ovat kaikki heikolla pohjalla, jatkuvasti alttiina murenemaan. Minun kehoni puolestaan, se ei ole särkymisuhan alla. Minulla on vankasti kudoksia ja läskiä ja ihoa kietoutuneena ytimeni ympärille. Olisinpa pienempi. Ihan kuin kaikki se kipu ja tuska, jota hauraat ja pieneksi käyvät ääriviivat tuovat mukanaan, olisi pelkkä menneisyyden haamu. Aika on kullannut muistot. Tai sitten mieleni on vaan pysyvästi jäänyt hykertelemään sairauden palvontakehän ympärille.

Miten laihdutaan, huomaan kysyväni itseltäni. Tuntuu, ettei mikään toimi. Kilot eivät tahdo jättää kehoani hyvällä. Tarkoitus pyhittää keinot - vai pyhittääkö? En aio alistua enää posliinijumalan palvontarituaaleihin, sillä bulimia ei ole vitsi. Muistatteko, minä olen se tyttö joka oksensi joka ikinen päivä jokaikisen ruoanmurenen ja sitten parantui tavoistaan täysin.

Nälkä tuntuu vieraalta vatsassa. Tunnen jotain, onko se ikävää? Jälleennäkemisen riemua? Nälkä, vanha liittolaiseni, on tullut taluttamaan minua kyseenalaisella tielläni. Järkevästi tällä kertaa, mumisen. Kalorilaskuri raksuttaa. Älkää ymmärtäkö väärin, se on kaikki muistamani vuodet raksuttanut ilman hetkenkään taukoa, mutta nyt sen ääni on käynyt erilaiseksi. Vaativaksi. Painostavaksi.

Huhuu, minä. Minä olin se, joka vielä viime vuonna söi parituhatta kaloria vuorokaudessa ilman tunnontuskia. Ja ilman lihoamista. Nyt 1200 kaloriakin tuntuu ahneelta. Eikä sekään tehoa? Vartalo, jota vihaan, ei tahdo muuttua. Minä pakotan sen muuttumaan. Piirrän mielelläni ääriviivat, joihin tahdon fysiikkani asettuvan. Mind over body, niinhän sitä sanotaan.

Onneton

Hei.

Minä olen palannut.

Olen (olin) onnellisempi kuin koskaan ennen. Olen (olin) ihan sinut uusien ääriviivojeni kanssa. Olen (olin) ihan terve.

Pitkään katselin peiliin asettaen silmilleni hyväksyvän verhon. Pitkään astuin vaa'alle hykerrellen itseni uskomukseen siitä, että lasilla näkyvät vieraat numerot eivät olleet liikaa.

Niinkuin me kaikki tiedämme, valheessa ei voi vaeltaa ikuisuutta. Normaalipaino ja terveys on minulle sellainen kulissielämä, johon en vain tunnu sopeutuvan. Kysyin itseltäni, mitä minä haluan tehdä. Vastauksessa on kyyneliä; minä haluan laihtua.

Jätin muutaman aterian välistä. Oksensin muutaman kerran.

57 kiloa ei ole se paino, jossa minä olen kaunis. Tahdon takaisin lasia olevat luuni ja sorjan olomuotoni.

Laihdutan ensin kaksi kiloa, sitten kaksi lisää, sitten vielä kolme... Minun täytyy päästä viidenkymmenen kilogramman turvalliselle puolelle.

Tuntuu surulliselta olla täällä. Onko siellä vielä ketään? Lähdin pois jo niin kauan sitten enkä ihan oikeasti kuvitellut haahuilevani tänne takaisin. Miltäkö minusta tuntuu? En tiedä. Ahdistaa, mutta ei niin paljon kuin ennen. Ihan vain muutama kilo, lupaan itselleni. Ei enää syömishäiriön pauloihin palaamista, vakuuttelen. Miten, sitä en vielä tiedä. Kerron teille lisää siitä kehyksestä, jota elämäkseni kutsun, mikäli vain mielitte. Voin olla täällä taas, voin kertoa teille kaiken ja raapustaa sisimmät tuntoni runoelmiksi, jos täällä vielä on joku. Koska olen täällä taas. En entisenä enkä nykyisenä itsenäni, vaan kasvaneena ja uutena ihmisenä. Joka on silti yhä ja taas rikki.

Mitä teille kuuluu?


M