Nämä ovat hyvästit.
Koska minä en enää tahdo olla syömishäiriöinen ja Margareta ei ole minulle mitään muuta, kuin vääristynyt peilikuva minusta. Margareta on ehkä aina osa minua, en pääse hänestä kokonaan eroon, mutta voin puhua hänelle järkeä. Haluan olla minä, en Margareta.
Elämässä on muutakin kuin kylkiluukannelten sonaatteja ja salaatinlehtien taakse piiloutumista. Elämä voi olla hyvää.
Katson joka päivä kivuliaan läheltä, kuinka elämä on pahaa ja epäoikeudenmukaista ihanille ihmisille.
Silti, elämässä voi olla myös hyvää.
Minä aion kirjoittaa tarinoita ja syödä hyvää ruokaa. (Kirjoitan kirjan, lupaan. Ja te luette bestselleriä ja voitte ajatella minua hiljaa mielessänne.)
Aion nähdä ja kokea ja haistaa ja maistaa.
Aion kertoa itselleni, etteivät kilogrammat tai senttimetrit määrittele minua.
Jos minun pitää painaa enemmän ollakseni minä, minä hyväksyn sen.
Ei se ole helppoa, eikä se aina onnistu, mutta lupaan olla enää koskaan antamatta periksi.
Laihana en ollut onnellinen.
Vieläkään en ole onnellinen, mutta ainakin olen hengissä.
Olen yhä sairaudesta muistuttavien maneerien vanki, mutta sekin on ihan ok. En minä ole täysin terve nyt ja tässä - myönnän ja tiedän sen. Ja sekin on ihan ok. Minua ahdistaa vielä aika usein. Jopa se on ok. Ahdistukseen ei kuole. Ja se menee kyllä ohi, ihan varmasti menee. Alipainoni ei ole enää kitumista ja kuolemaa enteilevää kipuilua vaan pelkkä pieni fakta. Voin hyvin tässä painossa, mutta voisin varmasti hyvin kaksi kiloa painavampanakin. 47 kiloa ei ole liikaa minulle. 49 kiloa ahdistaisi, mutta varmasti tottuisin elämään asian kanssa. Pääasia, että minulla olisi hyvä olla. Toivon ajatusteni antavan minulle armoa.
Minä aion antautua sanoille, elämänkokemuksille ja nautinnoille kunnes kuolen.
Aion tanssia baarissa pilkkuun asti, humaltua kesäyönä ja olla nuori.
Minä aion olla minä.
Ja minä aion rakastaa äitiäni, perhettäni, ystäviäni.
Mitä tahansa, kaikkea, kunnes minä kuolen. (Sillä en suostu kuolemaan ennen kuin olen elänyt.)
Maailma ei ole kalorikenttä eikä elämänpiirini catwalk. Minua rakastetaan, eikä sillä ole mitään tekemistä kokoni kanssa. Minä olen kaunis ja minä olen seksikäs. Ja ruoka on tosi hyvää.
(Toivon, että teillä on mennyt ja tulee menemään hyvin. Jos teillä ei ole mennyt hyvin, jaksakaa uskoa, että teillä tulee menemään hyvin. Päästäkää irti syömishäiriöstä. Jos minä pystyn parantumaan, pystytte tekin.)
Hyvästi, blogi. Kiitos kaikesta. Ehkä jonain päivänä palaan lukemaan onnettomuuteni aikana kirjoitettuja sointuja. Sen jälkeen virnistän pienesti ja totean, että minä selvisin.
sunnuntai 5. heinäkuuta 2015
keskiviikko 20. toukokuuta 2015
Jos kuolet, lupaan liittyä seuraasi
Elämä on ihan hirveää.
Minun äidilläni todettiin syöpä.
Minä painan melkein 46 kiloa ja olen ahne ja arvoton ihrakasa.
(Koska olen perustellut kaiken sen jäätelönsyönnin hokemalla "elämä on paskaa, mutta jäätelö hyvää".)
Oksenteluun ei ole kuitenkaan ole paluuta, sen olen jo ristinyt lupaukseksi yli vuosi sitten. Voin sanoa parantuneeni bulimiasta täysin. En tunne tyttöä, jonka vatsalaukku oli täynnä salaisuuksia ja jonka kylpyhuoneen viemärit toimivat ruoansulatuskanavina.
Tänään päätin ryhtyä laihduttamaan, mutta terveemmällä tavalla - ihan vain siihen turvalliseen 44 kilogrammaan asti. En haluaisi, tavallaan, sillä minä kyllä pidän ruasta. Joinain aamuina pidän vartalostanikin - ainakin melkein, mutta sitten tulen toisiin aatoksiin. En pysty hyväksymään itseäni, sallimaan terveyttä osaksi omaa olemustani. Jos minun maailmani lempi-ihminen on vakavasti sairas, miksi minä söisin vain tunteakseni oman oloni hyväksi?
Haluaisin kirjoittaa tänne blogiin enemmän, mutta pelkään olla taas enemmän Margareta ja vähemmän minä. Minä luen blogejanne toisinaan, ja tahtoisin olla yksi teistä omilla kasvoillaan parantuvista, mutten uskalla. Minulla on ikävä teitä. Minulla on ikävä itseäni. Minulla on ikävä elämää, jossa kaikki oli jo melkein hyvin ja sitten eräänä tiistaina äidillä olikin levinnyt syöpä.
Minua pelottaa. Pelkään, että meidän perhe loppuu.
Minun äidilläni todettiin syöpä.
Minä painan melkein 46 kiloa ja olen ahne ja arvoton ihrakasa.
(Koska olen perustellut kaiken sen jäätelönsyönnin hokemalla "elämä on paskaa, mutta jäätelö hyvää".)
Oksenteluun ei ole kuitenkaan ole paluuta, sen olen jo ristinyt lupaukseksi yli vuosi sitten. Voin sanoa parantuneeni bulimiasta täysin. En tunne tyttöä, jonka vatsalaukku oli täynnä salaisuuksia ja jonka kylpyhuoneen viemärit toimivat ruoansulatuskanavina.
Tänään päätin ryhtyä laihduttamaan, mutta terveemmällä tavalla - ihan vain siihen turvalliseen 44 kilogrammaan asti. En haluaisi, tavallaan, sillä minä kyllä pidän ruasta. Joinain aamuina pidän vartalostanikin - ainakin melkein, mutta sitten tulen toisiin aatoksiin. En pysty hyväksymään itseäni, sallimaan terveyttä osaksi omaa olemustani. Jos minun maailmani lempi-ihminen on vakavasti sairas, miksi minä söisin vain tunteakseni oman oloni hyväksi?
Haluaisin kirjoittaa tänne blogiin enemmän, mutta pelkään olla taas enemmän Margareta ja vähemmän minä. Minä luen blogejanne toisinaan, ja tahtoisin olla yksi teistä omilla kasvoillaan parantuvista, mutten uskalla. Minulla on ikävä teitä. Minulla on ikävä itseäni. Minulla on ikävä elämää, jossa kaikki oli jo melkein hyvin ja sitten eräänä tiistaina äidillä olikin levinnyt syöpä.
Minua pelottaa. Pelkään, että meidän perhe loppuu.
torstai 19. maaliskuuta 2015
Ahdistus
Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaaahdistaaahdistaaahdistaa.
Minulla ei ole pitkään aikaan ollut näin paha olla.
Paino nousee.
Syön vähemmän.
Paino nousee.
Syön enemmän.
Paino nousee.
Yritän ajatella terveesti, mutta kauan mieleni taka-aloilla liplatellut pelko hillittömästä painonnoususta tyrskähtelee vastustamattoman voimakkaana vasten ohimoja. Minulla olisi ollut tänään psykologin aika, mutta peruin sen nousseen painon vuoksi - tekosyyn varjolla, tietenkin.
Yhtäkkiä millään muulla kuin painolla ei ole merkitystä, vaikka olen kovasti yrittänyt harjoittaa tismalleen vastakohtaista elämänfilosofiaa. Tahtoisin olla onnellinen, huoleton. Lusikoida sisääni muutakin kuin syyllisyyttä ja herkutella ilman itkemistä suihkun lattialla.
Tässäkö tämä nyt on, minä ajattelen ja pelkään, kuinka nyt sitten pamahdan leveäksi lahnaksi ja tahdonkin taas kuolla. Koska minä en kestä tätä ahdistusta.
Miksi mun paino vaan nousee. Syön korkeintaan 1400-1700 kaloria päivässä, käyn kolmesti viikossa jumpilla ja yhden kerran yleensä lenkilläkin seitsemän päivän sisään. Mikä minussa on vialla? Lopettaako syöminen kokonaan, paastotako vaan ainiaan kalorinkammoisin silmin vai mitä!
Pelottaa. Ihan oikeasti pelottaa.
Minulla ei ole pitkään aikaan ollut näin paha olla.
Paino nousee.
Syön vähemmän.
Paino nousee.
Syön enemmän.
Paino nousee.
Yritän ajatella terveesti, mutta kauan mieleni taka-aloilla liplatellut pelko hillittömästä painonnoususta tyrskähtelee vastustamattoman voimakkaana vasten ohimoja. Minulla olisi ollut tänään psykologin aika, mutta peruin sen nousseen painon vuoksi - tekosyyn varjolla, tietenkin.
Yhtäkkiä millään muulla kuin painolla ei ole merkitystä, vaikka olen kovasti yrittänyt harjoittaa tismalleen vastakohtaista elämänfilosofiaa. Tahtoisin olla onnellinen, huoleton. Lusikoida sisääni muutakin kuin syyllisyyttä ja herkutella ilman itkemistä suihkun lattialla.
Tässäkö tämä nyt on, minä ajattelen ja pelkään, kuinka nyt sitten pamahdan leveäksi lahnaksi ja tahdonkin taas kuolla. Koska minä en kestä tätä ahdistusta.
Miksi mun paino vaan nousee. Syön korkeintaan 1400-1700 kaloria päivässä, käyn kolmesti viikossa jumpilla ja yhden kerran yleensä lenkilläkin seitsemän päivän sisään. Mikä minussa on vialla? Lopettaako syöminen kokonaan, paastotako vaan ainiaan kalorinkammoisin silmin vai mitä!
Pelottaa. Ihan oikeasti pelottaa.
keskiviikko 11. maaliskuuta 2015
Melankoliamieli
Mä en anna elämänarvoisia myönnytyksiä mun elämän hetkille.
Odotan koko ajan seuraavaa kellonlyömää, vaikken tahdo kokea huomista. Haluan olla elossa, mutten elää - kuinka koomista, ristiriitaista, miten 365 päivää on pyörtänyt kuolemantoiveeni, mutta kasvattanut pelkoani täysillä elämistä kohtaan.
Kauppakeskuksessa on ranskalaisia, joita minun tekisi mieli, jos puhuisin mieliteoista ääneen.
Päivällispöydässä tarjoillaan riisiä, jota kohtaan ilmoitin mielenkiinnon puutteeni kaiketi jo vuosia sitten.
Jogurttia pitää syödä vähintään 20 minuuttia.
Näen risteyksen. Olen risteyksessä. En sulje silmiäni, en esitä pakenevaa, mutten pue ylleni myöskään haarniskaa. Jään onnen hetkiin roikkumaan, mutta osan kellonkierroista työnnän tyynyni alle piiloon ja esitän, ettei niitä koskaan ollutkaan. Valitan epätietoisuudestani tulevaisuuden suunnitelmiani kohtaan: en tiedä, minne hakisin opiskelemaan. En tiedä, mitä haluaisin opiskella. En tiedä, minkälaista elämä olisi.
Minä en ole koskaan kyennyt kuvittelemaan itseäni kaukana tulevaisuudessa.
En yliopisto-opiskelijana.
En tyttöystävänä.
En vaimona.
En äitinä.
En vanhana.
...koska en tiedä, minkä ammatin kokisin omakseni.
... koska en osannut rakastaa poikaystäviäni, siten kuin he minua. Minä tahdoin suhteista, molemmista, pois. Yhdessäolo itketti. Toisen käsivarret tuntuivat vankilalta. Toisen alaston läheisyys tuntui --- Minä en koskaan halunnut sitä. Pyytänyt sitä. Suostunut siihen.
... koska minä en ole koskaan haaveillut häistäni, en tahdo sitoutua,
en pidä lapsista,
pelkään vanhuutta.
Olenko olemassa vain muodon vuoksi.
En tee mitään, mutta minusta tuntuu, että haluaisin tahtomattani joutua pohjalle. Sitten ehkä muutkin ymmärtäisivät, miksi minun on vaikea hengittää.
Neljäkymmentäkolme kilogrammaa. Joskus leikin, ettei ahdista, mutta lasken kalorit vielä kerran.
Odotan koko ajan seuraavaa kellonlyömää, vaikken tahdo kokea huomista. Haluan olla elossa, mutten elää - kuinka koomista, ristiriitaista, miten 365 päivää on pyörtänyt kuolemantoiveeni, mutta kasvattanut pelkoani täysillä elämistä kohtaan.
Kauppakeskuksessa on ranskalaisia, joita minun tekisi mieli, jos puhuisin mieliteoista ääneen.
Päivällispöydässä tarjoillaan riisiä, jota kohtaan ilmoitin mielenkiinnon puutteeni kaiketi jo vuosia sitten.
Jogurttia pitää syödä vähintään 20 minuuttia.
Näen risteyksen. Olen risteyksessä. En sulje silmiäni, en esitä pakenevaa, mutten pue ylleni myöskään haarniskaa. Jään onnen hetkiin roikkumaan, mutta osan kellonkierroista työnnän tyynyni alle piiloon ja esitän, ettei niitä koskaan ollutkaan. Valitan epätietoisuudestani tulevaisuuden suunnitelmiani kohtaan: en tiedä, minne hakisin opiskelemaan. En tiedä, mitä haluaisin opiskella. En tiedä, minkälaista elämä olisi.
Minä en ole koskaan kyennyt kuvittelemaan itseäni kaukana tulevaisuudessa.
En yliopisto-opiskelijana.
En tyttöystävänä.
En vaimona.
En äitinä.
En vanhana.
...koska en tiedä, minkä ammatin kokisin omakseni.
... koska en osannut rakastaa poikaystäviäni, siten kuin he minua. Minä tahdoin suhteista, molemmista, pois. Yhdessäolo itketti. Toisen käsivarret tuntuivat vankilalta. Toisen alaston läheisyys tuntui --- Minä en koskaan halunnut sitä. Pyytänyt sitä. Suostunut siihen.
... koska minä en ole koskaan haaveillut häistäni, en tahdo sitoutua,
en pidä lapsista,
pelkään vanhuutta.
Olenko olemassa vain muodon vuoksi.
En tee mitään, mutta minusta tuntuu, että haluaisin tahtomattani joutua pohjalle. Sitten ehkä muutkin ymmärtäisivät, miksi minun on vaikea hengittää.
Neljäkymmentäkolme kilogrammaa. Joskus leikin, ettei ahdista, mutta lasken kalorit vielä kerran.
keskiviikko 11. helmikuuta 2015
Menneisyys ei lähetä terveisiä
Tänään minä siivosin historiaani. Kaappien kätköihin ja vihkojen väliin oli jäänyt jopa yli vuoden takaisia todistuksia sairaimmista teoistani. Aamun hiljaisuudessa minä hömpsyttelin murusenriekaleita ja käärepapereita muovipusseihin. Toiseen kassinkaltaiseen piilotin tyhjät laksatiivivalmisteet. Kaksi muovipussia repussani painoivat mielettömän paljon. Oli raskasta kävellä bussipysäkille. Oli raskasta matkustaa kaupunkiin, kun salaisuudet istuivat viereisellä linja-auton penkillä. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Koko vartaloani vavahduttaa väreily, kun vain mietinkin aikaa, jolloin oksensin. En mieti sitä aikaa usein. En halua muistella verisiä rystysiä, liian tyhjää tai liian täyttä vatsaa ja sitä kuvottavan huonoa oloa. Muistot ovat likaisia ja hävettäviä. En kiistä mennyttä, mutten siitä kenellekään kerrokaan. On oikeasti ihme, ettei kukaan koskaan saanut (teitä lukuunottamatta) tietää oksenteluistani. Nyt minä en ole oksentanut yli kymmeneen kuukauteen. En haluaisi palata vanhoihin posliininpalvontatapoihini mistään hinnasta. Se maailman epätoivoisin tunne siitä, etten ikinä pääsisi oksentamisesta eroon on enää pelkkä surullinen ajatushäivähdys. Menneisyys oli jo. Tarina ei lopu, en ole terve ja blaablaablaa, mutta nykyään kaikki on ainakin paremmin kuin silloin.
En tiedä, miksi halusin puhua tästä nyt. Aamuinen puhdistusretriitti havahdutti koomaan vaipuneet ajatukset, joita olen tietoisesti vältellyt pitkään - ja aion jatkaa välttelyä. Ei minun tarvitse asua menneessä huonommassa olossa, nykyhetkenkin heikonlainen happi on omanlaisensa viidakko. Mutta meidän pesuhuoneessa ei enää asu suurta salaisuutta. Se on hyvä.
Kun nyt kerran kirjoitustuulelle tempaannuin, jatketaan jutustelua kepeämmälläkin linjalla. Koulu loppuu huomenna. Penkinpainajaiset eivät saa sisuskalujani väreilemään innostuksesta, mutta toki olen menossa ja meiningissä osallisena. Kääriydyn teemanmukaiseen kankaaseen ja kulauttelen alkomahoolia illan tullen. Teen niin kuin lukulomalle siirtyvältä abiturentilta odotetaan. En siksi, että haluaisin enkä siksi, ettenkö haluaisi, kunhan teen. Ehkä huominen on ihan kiva, vaikka matkassa on mukana suorittamisen makua. Haluan kuitenkin jälkeenpäin todeta, että olipahan ilta. Ei näitä tälläisiä elämän kertahetkiä sovi missata, vanhojentanssitkin olivat 40 kiloinen murhenäytelmä, joten on jo korkea aikakin petrata juhlapäivämuistojen suhteen.
Lukulomalle siirryn hymyilevin mielin. Minulla on suunnitelmia, joista kertoisin, jos tämä olisi sellainen blogi, jonka avainsanana on päivän asu ja auringonpaiste terassilla. Kavereita tulee kyllä ikävä, mutta toisaalta tuntuu helpottavalta olla hetki erossa sosiaalisista tilanteista. Olen ollut aika väsynyt viime aikoina. Olen aika väsynyt. Rakastan kouluani ja rakastan ihmisiä siellä, mutta ei se ole enää samanlaista kuin lukion ykkösellä ja kakkosella. Kaksi kolmasosaa lukiomme opiskelijoista ovat minulle täysin vieraita. Meidän koulumme on jo heidän koulunsa. Se on haikeaa, mutta ihan ok - aika mennä eteenpäin, vaikka osa minusta haluaisi vielä hetkeksi jäädä tähän.
En tiedä, missä te olette, joten en keksi sopivan yleispätevää kohteliaisuusfraasia huikattavaksi. Hyvää lukulomaa abeille, kivoja koulupäiviä koulua käyville ja haleja kaikille (vaikka en halia tykkääkään muuta kuin harvoin). Kirjoittelen taas, vaikka tuntuu, että minun blogini aika on tavallaan jo ohi. Tämä oli - ja on - sairaan tytön päiväkirja, mutta minä olen jälleen vaipunut olotilaan, jossa avautuminen on vaivalloista ja harvoin tapahtuvaa. Katselen ihailevana niitä blogeja, joissa on itse otettuja kuvia anoreksian voittamisesta ja motivaatiota iloisenvaalealla blogipohjalla. Ajattelen, että minäkin, mutta en minä kuitenkaan.
P.S. Tänään minua väsyttää, joten aion jättää treenini väliin ja jäädä kotiin. Käperryn viltin alle kera suuren teemukin ja vaahtokarkkien (lemppareita!) ja tuijottelen lempisarjaani DVD:ltä. ♥ Minä saan tehdä niin. Ja se tuntuu hyvältä. (Kokeilkaa tekin)
Kun nyt kerran kirjoitustuulelle tempaannuin, jatketaan jutustelua kepeämmälläkin linjalla. Koulu loppuu huomenna. Penkinpainajaiset eivät saa sisuskalujani väreilemään innostuksesta, mutta toki olen menossa ja meiningissä osallisena. Kääriydyn teemanmukaiseen kankaaseen ja kulauttelen alkomahoolia illan tullen. Teen niin kuin lukulomalle siirtyvältä abiturentilta odotetaan. En siksi, että haluaisin enkä siksi, ettenkö haluaisi, kunhan teen. Ehkä huominen on ihan kiva, vaikka matkassa on mukana suorittamisen makua. Haluan kuitenkin jälkeenpäin todeta, että olipahan ilta. Ei näitä tälläisiä elämän kertahetkiä sovi missata, vanhojentanssitkin olivat 40 kiloinen murhenäytelmä, joten on jo korkea aikakin petrata juhlapäivämuistojen suhteen.
Lukulomalle siirryn hymyilevin mielin. Minulla on suunnitelmia, joista kertoisin, jos tämä olisi sellainen blogi, jonka avainsanana on päivän asu ja auringonpaiste terassilla. Kavereita tulee kyllä ikävä, mutta toisaalta tuntuu helpottavalta olla hetki erossa sosiaalisista tilanteista. Olen ollut aika väsynyt viime aikoina. Olen aika väsynyt. Rakastan kouluani ja rakastan ihmisiä siellä, mutta ei se ole enää samanlaista kuin lukion ykkösellä ja kakkosella. Kaksi kolmasosaa lukiomme opiskelijoista ovat minulle täysin vieraita. Meidän koulumme on jo heidän koulunsa. Se on haikeaa, mutta ihan ok - aika mennä eteenpäin, vaikka osa minusta haluaisi vielä hetkeksi jäädä tähän.
En tiedä, missä te olette, joten en keksi sopivan yleispätevää kohteliaisuusfraasia huikattavaksi. Hyvää lukulomaa abeille, kivoja koulupäiviä koulua käyville ja haleja kaikille (vaikka en halia tykkääkään muuta kuin harvoin). Kirjoittelen taas, vaikka tuntuu, että minun blogini aika on tavallaan jo ohi. Tämä oli - ja on - sairaan tytön päiväkirja, mutta minä olen jälleen vaipunut olotilaan, jossa avautuminen on vaivalloista ja harvoin tapahtuvaa. Katselen ihailevana niitä blogeja, joissa on itse otettuja kuvia anoreksian voittamisesta ja motivaatiota iloisenvaalealla blogipohjalla. Ajattelen, että minäkin, mutta en minä kuitenkaan.
tiistai 6. tammikuuta 2015
Minä ja Margareta
Minä en oikeastaan enää tahdo kirjoittaa blogia.
Tuntuu väärältä kirjoittaa tarinaa minusta. Tai ei, väärä ei ole oikea sana. Ehkä ongelma onkin siinä. En enää tiedä itsekään, mitä minulle kuuluu. En tiedä, mitä sanoja käyttää. Haluaisin avautua, mutta kun kirjaudun bloggeriin, minulla on välittömästi kiire uloskirjautua tilistäni. Minä en oikeastaan enää tahdo olla Margareta.
Joskus mietin elämää isommassa mittakaavassa. Silloin yksittäisillä kyynelillä tai hymyillä on hyvin vähän merkitystä. Näen vierelläni päivittäin yhden minulle rakkaimman ihmisen suunnattoman kärsimyksen. Meillä puhutaan kyllä huomisesta ja ensi viikosta, muutaman vuoden päässä olevasta ja niin edelleen, mutta huulille on kavunnut asumaan pelko. Onhan hän täällä, tässä, silloin. En halua kysyä, sillä en uskaltaisi kuulla vastausta.
Edelleen minä astun vaa'alle joka aamu ja jokaikinen ilta, ehkä kerran päivälläkin. Mutten sen useammin. Syön ja herkuttelen, toisinaan vähän ja joskus vähän enemmän. En paastoa enkä pelkää juustoa. Aamupalani ylittävät lähes aina 300 kalorin rajan, kun joskus 120 kilokalorin pussipuurokin oli liikaa. Suosikkijogurttini on kreikkalainen jogurtti hunajalla, pidän myös vanukkaasta. Rasvaton ei ole valintojeni avainsana, vaikka maitoa en edelleenkään juo ja levitteen käyttö on jäänyt. Voin valita riisi- tai perunapiirakan, vaikka leipäviipale olisi vähäkalorisempi vaihtoehto. Päivän parhaita hetkiä on, kun käperryn viltin sisään ja tuijottelen lempisarjojani suuren teemukin ja vaahtokarkkikupillisen kera. Minä saan olla tekemättä mitään - joskus tunnen siitä piston sydämessäni, aina en kuitenkaan. Teen kävelylenkkejä, mutten koskaan yksin. Inhoan lenkkeilyä, mutten yritäkään laskea kulutettuja kaloreita. Hengitän keuhkoni täyteen raitista ilmaa ja se riittää ulkoilun motiiviksi. Edelleen lasken kaloreita, mutta ne eivät ole enää yhtä suuri kirosana kuin aiemmin. Etukäteissuunnitelmani eivät ole enää tiukimmat mahdolliset käsiraudat. Saan ottaa vähän enemmän, jos on nälkä. Niin, minulle tulee nälkä. Harvoin uskallan silti syödä itseäni ihan kylläiseksi. Joskus ahdistaa tosi paljon, tuntuu että hukun ja melkein mietin kuolemaa. Mutta sitten tulee parempi päivä.
Ehkä paraneminen on tätä. Viime keväänä, ollessani epätoivoisimmassa jamassa, en olisi uskonut ikinä pääseväni edes tähän. Nyt minä pystyn elämään. Osaan nauraa. Osaan nauttia. Osaan olla iloinen. Minä olen minä enemmän kuin pitkään aikaan.
Tuntuu, että blogimaailma on jättänyt minut. Moni niistä kirjoittajista, joiden tarinaa seurasin, on lopettanut bloginsa pitämisen tai ainakin tahti on harventunut entisestä. Osa parantunut, osa ei, mutta he eivät enää kerro että mitä heille kuuluu. Toivon heille parasta. Samalla mietin, että minäkin voisin jo olla selviytymistarina. Ja sitten mietin, että tuskin koskaan tulen tämän terveemmäksi. Sen jälkeen spekuloin, että kun olen terveempi niin sitä ja tätä...
Minä elän tänään ja minä elän huomenna. Ja ne ovat minun tavoitteeni tänään ja huomenna. Ehkä joskus olen ihan terve. Ehkä joskus minun elämäni on jotain muuta kuin anoreksiaa ja masennusta. Minä painan taas (tai oikeastaan edelleen) 43 kilogrammaa. Minä en oikeastaan ole sairaalloisen laiha, mutta en minä ole lihavakaan. En oikeastaan halua laihduttaa, mutten kyllä lihotakaan. Minun sormeni ovat kylmät ja selässäni kasvaa lanugoa. Minulla on hyinen olo, mutta mieleni tekee hampurilaista pitkästä pitkästä aikaa. Olen päässyt oksentamisesta eroon. En ole halannut pönttöä viime huhtikuun alkun jälkeen, eli on ollut kuivilla suurinpiirtein 9 kuukautta. En mieti posliininpalvonta-aikaani usein, mutta kun mietin, tiedän tulleeni eteenpäin. Paljon, paljon eteenpäin.
En lopeta bloggaamista. Ehkä piilotan vanhat kirjoitukset. Ehkä kirjoitankin uudestaan huomenna. Tai sitten palaan tänne kesällä. En tiedä, ja se on ihan ok. Enhän minä nytkään halunnut kirjoittaa postausta, kunhan käväisin bloggerissa, kirjauduin kiireesti ulos, mutta sitten tulinkin takaisin ja kerroin teille tämän.
Minä ihan todella toivon, että teille kaikille kuuluu hyvää. Ja jos ei kuulu, se on ihan ok. Kunhan ette luovuta. Huonon ja hyvän välillä on välimaasto, jossa eläminen on (ainakin jonkun aikaa) ihan jees. Ehkä kokonaisvaltaisuudessaan hyvä elämä on liikaa pyydetty. Riittää, että on hyviä hetkiä, joille osaa antaa arvoa. Ei saa surkutella liikaa.
Joskus mietin elämää isommassa mittakaavassa. Silloin yksittäisillä kyynelillä tai hymyillä on hyvin vähän merkitystä. Näen vierelläni päivittäin yhden minulle rakkaimman ihmisen suunnattoman kärsimyksen. Meillä puhutaan kyllä huomisesta ja ensi viikosta, muutaman vuoden päässä olevasta ja niin edelleen, mutta huulille on kavunnut asumaan pelko. Onhan hän täällä, tässä, silloin. En halua kysyä, sillä en uskaltaisi kuulla vastausta.
Edelleen minä astun vaa'alle joka aamu ja jokaikinen ilta, ehkä kerran päivälläkin. Mutten sen useammin. Syön ja herkuttelen, toisinaan vähän ja joskus vähän enemmän. En paastoa enkä pelkää juustoa. Aamupalani ylittävät lähes aina 300 kalorin rajan, kun joskus 120 kilokalorin pussipuurokin oli liikaa. Suosikkijogurttini on kreikkalainen jogurtti hunajalla, pidän myös vanukkaasta. Rasvaton ei ole valintojeni avainsana, vaikka maitoa en edelleenkään juo ja levitteen käyttö on jäänyt. Voin valita riisi- tai perunapiirakan, vaikka leipäviipale olisi vähäkalorisempi vaihtoehto. Päivän parhaita hetkiä on, kun käperryn viltin sisään ja tuijottelen lempisarjojani suuren teemukin ja vaahtokarkkikupillisen kera. Minä saan olla tekemättä mitään - joskus tunnen siitä piston sydämessäni, aina en kuitenkaan. Teen kävelylenkkejä, mutten koskaan yksin. Inhoan lenkkeilyä, mutten yritäkään laskea kulutettuja kaloreita. Hengitän keuhkoni täyteen raitista ilmaa ja se riittää ulkoilun motiiviksi. Edelleen lasken kaloreita, mutta ne eivät ole enää yhtä suuri kirosana kuin aiemmin. Etukäteissuunnitelmani eivät ole enää tiukimmat mahdolliset käsiraudat. Saan ottaa vähän enemmän, jos on nälkä. Niin, minulle tulee nälkä. Harvoin uskallan silti syödä itseäni ihan kylläiseksi. Joskus ahdistaa tosi paljon, tuntuu että hukun ja melkein mietin kuolemaa. Mutta sitten tulee parempi päivä.
Ehkä paraneminen on tätä. Viime keväänä, ollessani epätoivoisimmassa jamassa, en olisi uskonut ikinä pääseväni edes tähän. Nyt minä pystyn elämään. Osaan nauraa. Osaan nauttia. Osaan olla iloinen. Minä olen minä enemmän kuin pitkään aikaan.
Tuntuu, että blogimaailma on jättänyt minut. Moni niistä kirjoittajista, joiden tarinaa seurasin, on lopettanut bloginsa pitämisen tai ainakin tahti on harventunut entisestä. Osa parantunut, osa ei, mutta he eivät enää kerro että mitä heille kuuluu. Toivon heille parasta. Samalla mietin, että minäkin voisin jo olla selviytymistarina. Ja sitten mietin, että tuskin koskaan tulen tämän terveemmäksi. Sen jälkeen spekuloin, että kun olen terveempi niin sitä ja tätä...
Minä elän tänään ja minä elän huomenna. Ja ne ovat minun tavoitteeni tänään ja huomenna. Ehkä joskus olen ihan terve. Ehkä joskus minun elämäni on jotain muuta kuin anoreksiaa ja masennusta. Minä painan taas (tai oikeastaan edelleen) 43 kilogrammaa. Minä en oikeastaan ole sairaalloisen laiha, mutta en minä ole lihavakaan. En oikeastaan halua laihduttaa, mutten kyllä lihotakaan. Minun sormeni ovat kylmät ja selässäni kasvaa lanugoa. Minulla on hyinen olo, mutta mieleni tekee hampurilaista pitkästä pitkästä aikaa. Olen päässyt oksentamisesta eroon. En ole halannut pönttöä viime huhtikuun alkun jälkeen, eli on ollut kuivilla suurinpiirtein 9 kuukautta. En mieti posliininpalvonta-aikaani usein, mutta kun mietin, tiedän tulleeni eteenpäin. Paljon, paljon eteenpäin.
En lopeta bloggaamista. Ehkä piilotan vanhat kirjoitukset. Ehkä kirjoitankin uudestaan huomenna. Tai sitten palaan tänne kesällä. En tiedä, ja se on ihan ok. Enhän minä nytkään halunnut kirjoittaa postausta, kunhan käväisin bloggerissa, kirjauduin kiireesti ulos, mutta sitten tulinkin takaisin ja kerroin teille tämän.
Minä ihan todella toivon, että teille kaikille kuuluu hyvää. Ja jos ei kuulu, se on ihan ok. Kunhan ette luovuta. Huonon ja hyvän välillä on välimaasto, jossa eläminen on (ainakin jonkun aikaa) ihan jees. Ehkä kokonaisvaltaisuudessaan hyvä elämä on liikaa pyydetty. Riittää, että on hyviä hetkiä, joille osaa antaa arvoa. Ei saa surkutella liikaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)