Melankoliamieli

Mä en anna elämänarvoisia myönnytyksiä mun elämän hetkille.
Odotan koko ajan seuraavaa kellonlyömää, vaikken tahdo kokea huomista. Haluan olla elossa, mutten elää - kuinka koomista, ristiriitaista, miten 365 päivää on pyörtänyt kuolemantoiveeni, mutta kasvattanut pelkoani täysillä elämistä kohtaan.

Kauppakeskuksessa on ranskalaisia, joita minun tekisi mieli, jos puhuisin mieliteoista ääneen.
Päivällispöydässä tarjoillaan riisiä, jota kohtaan ilmoitin mielenkiinnon puutteeni kaiketi jo vuosia sitten.
Jogurttia pitää syödä vähintään 20 minuuttia.

Näen risteyksen. Olen risteyksessä. En sulje silmiäni, en esitä pakenevaa, mutten pue ylleni myöskään haarniskaa. Jään onnen hetkiin roikkumaan, mutta osan kellonkierroista työnnän tyynyni alle piiloon ja esitän, ettei niitä koskaan ollutkaan. Valitan epätietoisuudestani tulevaisuuden suunnitelmiani kohtaan: en tiedä, minne hakisin opiskelemaan. En tiedä, mitä haluaisin opiskella. En tiedä, minkälaista elämä olisi.  

Minä en ole koskaan kyennyt kuvittelemaan itseäni kaukana tulevaisuudessa.
En yliopisto-opiskelijana.
En tyttöystävänä.
En vaimona.
En äitinä.
En vanhana.

...koska en tiedä, minkä ammatin kokisin omakseni.
... koska en osannut rakastaa poikaystäviäni, siten kuin he minua. Minä tahdoin suhteista, molemmista, pois. Yhdessäolo itketti. Toisen käsivarret tuntuivat vankilalta. Toisen alaston läheisyys tuntui --- Minä en koskaan halunnut sitä. Pyytänyt sitä. Suostunut siihen.
... koska minä en ole koskaan haaveillut häistäni, en tahdo sitoutua,
                                                                               en pidä lapsista,
                                                                                pelkään vanhuutta.


Olenko olemassa vain muodon vuoksi.
En tee mitään, mutta minusta tuntuu, että haluaisin tahtomattani joutua pohjalle. Sitten ehkä muutkin ymmärtäisivät, miksi minun on vaikea hengittää.

Neljäkymmentäkolme kilogrammaa. Joskus leikin, ettei ahdista, mutta lasken kalorit vielä kerran.