Minusta sekohkoksi

Erään pintapuolisesti kauniin, 1300 kaloria sisältäneen päivän jälkeisenä aamuna painoni oli pompsahtanut puolella kilolla ylöspäin. Rahoittelin sairaisiin ajatuksiin hamuavaa mieltäni, latelin aivoni perukoilta faktoja kuukautisturvotuksesta, nesteistä ja ties mistä. Kuukautiset eivät alkaneet (vaikka niiden pitäisi). Seuraavan vuorokauden aamuaikaan - tänään tiistaina - painoa oli taas plus parisataa grammaa. Ja silloin kilahti. Eihän näillä ruokamäärillä sentään lihovan luulisi? Niukan ruokavalion tarkoitusperäkin on saattanut taas naamioitua suloiseksi todellisen motiivin ollessa painon pudottaminen.

Tänään olin 12 tuntia syömättä. Kalorisaldo on olematon. Heikottaa, silmissä sumisee, paleltaa ja tärisyttää. Ostin pitkästä aikaa laksatiiveja.

Ne "ylimääräiset" 700 grammaa eivät olisi tehneet minulle mitään pahaa. Mutta niiden vuoksi minä itse satutan ja rääkkään itseäni. En ihan oikeasti haluaisi toimia näin. Tahtoisin huutaa APUA (kiljua suorastaan), mutta olen hiljaa. Psykologikäynneistäkin on taukoviikko.

Pelkään painoni vain nousevannousevannousevan! En osaa päättää mitä teen. Sydän moukaroi rintalastaa, meinaa hypätä ulos. Tuntuu oudolta, vieraalta ja ennen kaikkea surulliselta taas miettiä kuolemaa.

 

Sanataidottomuutta

Olen vältellyt kuulumisten kertomista jo jonkin mittaisen tovin. En halua pysähtyä miettimään. Viime postauksissa hymynväreet ovat hapuilleet suupieliä, mutta nyt on jo vaikeampi nauraa. Minua ei huvita kirjoittaa, mutta koska näppäimistö vaatii vastaamaan, antaa nyt sitten mennä.

Minulle kuuluu kiirettä. Tiedättehän, sellaista opiskelun, autokoulun, töiden ja sekalaisen ohjelman kokoonkuromaa palapeliä, joka kipityttää minua paikasta toiseen kellon ympäri - parhaimmillaan vielä muutaman tunnin siihen päällekin. Jaksan, koska tekeminen on pääosin suht mieleistä. Jaksan, koska en osaa pysähtyä. Kun sitten koittaa päivä, jona kalenteri ei ohjelmoi minua kiireiseksi, on olo hankala ja tuskainen. Hiljaisten tuntien äärellä en osaa olla tekemättä mitään, mutten toisaalta myöskään saa aikaiseksi tarttua hoitamistaan odottaviin hommiin. Parempi siis pysyä kiireisenä. Ja kiireisenä monasti unohtaa syödä.

Syksyn mittaan kesän tsemppihenki on irtaantunut minusta puista karkaavien lehtien tahdissa. Se on sinänsä hassua, sillä minähän rakastan syksyä. Eihän tässä tosin ole vuodenajasta kyse. Jotenkin anoreksiakupla vetää puoleensa. Kaiken stressin ja paineen keskellä kulminoin tunteeni kontrolliin. Rakastuin laskeviin vaa'an numeroihin ihan liian nopeasti. Mitään en kuitenkaan näytä ulospäin. Teatterileikki on jälleen alkanut. Muiden silmissä olen iloisempi kuin pitkään aikaan. Ja kai minä olenkin ihan iloinen, elämässä on monia ilon arvoisia murusia ja minua oikeastikin naurattaa. Mutta. Kunpa olisikin niin yksinkertaista, kun anonyymi esitti viime postauksen kommenttiboksiin. Että voisin vaan elää, olla ajattelematta. Ihan oikeasti, sitähän tässä ollaan yritetty! Ei ole ihan niin yksinkertaista - helposta puhumattakaan.

Olen käynyt polilla kerran viikossa, nyt tosin seuraavaan aikaan on kaksi viikkoa. En edelleenkään osaa puhua vieraalle ihmiselle. Psykologini on hiljainen, eikä hänen kädenpuristuksessaan ole pontta. Kun minä olen hiljaa, on hänkin äänettä. Täytämme neljäkymmentäviisiminuuttiset pintapuoleisella puheella, joka kompastelee kummankin osapuolen sanoihin. Aina käynnin jälkeen mietin, että olisi pitänyt kertoa, miltä oikeasti tuntuu. Minut kuitenkin punnitaan aina käynnin ajassa. Sanon, että kaikki on ihan hyvin, kunnes lukema vaipuu vähän vielä alemmas. Silti pelottaa. Ruokamäärät vähenevät, paino laskee. Ja sitten paino nousee, ja pelkään omaa reaktiotani. Siksakkia. Siksaksiksak.

Silti en millään enää istu siihen niin sairaaseen muottiin, jossa joskus olin. Viimeisestä oksennuskerrasta on aikaa yli puoli vuotta, likemmäs seitsemän kuukautta! Ja se on oikeasti mahtavaa! Olo on niin paljon parempi - sekä henkisesti että fyysisesti. Oksentaminen ei ole enää vaihtoehto. Valitettavasti syömisenpelko on ehkä osasyyksi oksentamisen lopettamisen tulosta. En uskalla irrottaa kontrollista, sillä pelkään, että saattaisin ylimääräisten suupalojen seurauksena palata posliinin palvontaan. Ja sitä minä en tahdo tehdä enää ikinä.

Koska tämä ilta ei ole yksi niistä tyhjyydellä täytetyistä, pitää minun sulkea suuni tältä erää. Kiitos kaikille kommentoijille ja lukijoille, arvostan sitä, ettette ole jättäneet minua, vaikka olen huono bloggari. Haluan kirjoittaa taas, mutta pelkään, etten enää osaa. Entä jos kädenjälkeni ei olekaan enää kaunista, vaan sanat teräviä ja lauseet liian kolkkoja? Se pelottaa. Ja siksi minä valitsen postaamattomuuden. Nyt on aika selättää inspiraatiovaje. Onko teillä postausehdotuksia tai kysymyksiä, joiden ympärille voisin rakentaa tarinoita?

♥: M

Miksi täytyy olla näin hankalaa.
Olen kyllästynyt kysymään; ei kukaan vastaa kuitenkaan.

Syyssuloja seitinohuita

Syksy on kaunis. Rakastan ruskaa ja lehtilaskeumaa teiden vierustoilla. Rakastan sateita ja hyytävää vesitihkua, vaikka kylmä kääriikin minut päivittäin hyiseen syleilyynsä. Tunnelmoin lempivuodenaikaani teekupin ääressä sisätiloissa hyvän lehden parissa, kahvilan nurkkapöydässä kera parhaan ystävän ja suloisen pikkuleivoksen, aamun hiljaisessa spesiaalissa raukeudessa vapaapäivänä...

Ehkä minulle vihdoinkin kuuluu hyvää. Minä elän. Elämäni ei ole enää syömishäiriön siivittämää, vaikka se onkin läsnä enemmän kuin tahdon myöntääkään. Kyllä, lasken kaloreita, syön liian vähän, kompensoin herkkuja... Mutta. Syön suunnittelemaani enemmän, jos nälkä vaikeroi masussa, pystyn kahvilakäynteihin ja spontaaniuuteen. En näe itseäni ryhävalaana, vaikka toisinaan peilin edessä surkuttelenkin vatsamakkaroitani. Ennen elämäni oli pelkkää syömishäiriötä. Nyt elämässäni on syömishäiriö, mutta sen rinnalla minä olen minä: iloinen ja positiivinen, ponnekas ja sellainen Margareta, joka heittää huonoa läppää ja saa ihmiset nauramaan.

 En koe psykologikäynneistä olevan juurikaan hyötyä. Hoitoni tarkoittaa 45 minuuttia viikossa, jolloin psykologi kysyy, miten menee, ja minä mietin valehdellako vaiko puhua totta. Auttajan hissukkamainen olemus ei houkuttele avautumaan. Joskus kolme varttia vierähtää itse asian äärellä ja koen kuluneet minuutit hyödyllisiksi, joskus kaikkea aikaa on vaikea edes täyttää puheella. Yritän kuitenkin olla kiitollinen. Minä kuitenkin saan apua. Ja sitähän minä haluan, haluanhan? Jos minulla ei olisi mitään hoitokontaktia, täysivaltaiseen laihduttamiseen ja elämän pilaamiseen palaaminen voisi tuntua kaikessa kamaluudessaan liian houkuttelevalta vaihtoehdolta. Minulla on hoitokokous parin viikon kuluttua. Siihen osallistuvat paitsi minä ja psykologi ja lääkäri, myös äiti on kutsuttu mukaan. Vähän jännittää. Masennuksestani ja syömishäiriöstäni on kotiseinien sisällä tullut tabu. Ongelmistani puhumattomuus on kuin kirjoittamaton sääntö, jota varjelen kaikin tavoin. En halua nostaa kevään tuskaa ja kaikkien kärsimystä keskustelunaiheeksi tutuilla äänillä, jotka kuuluvat niille, joista kaikesta huolimatta välitän eniten. Toivon vain parasta. En tahdo pelätä.

Parantumishaluni taitaa aika tyystin tyssätä, kun puheeksi tulee paino. Psykologi punnitsee minut viikoittain, ja salainen kotivaakanikin härnää päiviäni. En oikeastaan tiedä, mitä olen tekemässä. Kuitenkin ehkä laihduttamassa, ihan vähän vaan? Niin varmaan. Paino siksakkaa jo tutuksi tullutta rataansa. Minun on vaikea mieltää olevani edelleen miltei kymmenen kiloa alipainoinen. En näytä siltä, ei tunnu silti. Minulla on fyysisesti terve olo. Nälkäsignaalit toimivat, saan nukutuksi, ei väsytä, paleltaa kyllä, mutta niinhän meitä kaikkia. Nyt painoni on kopsahtanut alaspäin muutaman sata grammaa viime viikosta. Polikäyntiä ennen suuntaan nautiskelemaan aamupalaa. Ja teetä. Ja kahvia. Ja haluan uskoa siihen, että kaikki on ihan hyvin.