Takapakkia (ja ruokaräpsyjä)

Hei. Mitä teille kuuluu?

Ylioppilaskirjoitukset ovat minun osaltani tältä syksyltä ohi. Keuhkoissa ei kiherrä puhtaampi happi, mutta elintilaa tuntuu olevan aavistuksenomaisesti enemmän. Halajaisin olemukseeni helpottuneisuutta, mutta perfektionismi ei salli minun tuntea todellista iloa. En onnistunut kovin hyvin. Maanantaisen yhteiskuntaopin vastausten toivon omaavan edes pienen mahdollisuuden L:lään, englannin osalta puolestaan on M korkein realistinen tavoite, ja mitä oikeiden vastauksien riviviidakkoa silmäilin, vaipuu oma tulokseni melko varmasti C:n puolelle. Asia ei ole minulle yhdentekevä, mutta juuri nyt sen ylianalysointi saatika veuhkominen ei liiemmin innosta. Palataan asiaan sitten, kun alustavat tulokset piirtävät ääriviivoja sille, mitä odotettavissa on.

Bloggaaminen ei ole viime aikoina oikein innostanut, niin kuin harva postaustahtikin todistaa. Syynä ovat paitsi kiireet, myös oma tietynlainen kasvanut kyvytömyytteni (tai edes halukkuuteni) pysähtyä teetuokiolle syömishäiriön kanssa. Tiedostan olevani edelleen sairas, ehkä suunta on väärä, mutten tahdo pysähtyä pohtimaan sitä. Syömishäiriöiset ajatukset lomittuvat osaksi arkea ja yritän pukea ne muotoon, jossa en huomaisi niiden niin suurilta osin rajoittavan päivieni sisältöä. Yhdessä hetkessä syön hyvillä mielin, lallatellen ylistysoodia terveydelle, mutta myöhemmin tajuan tuskailleeni iltaruokaa ja laskeneeni kaloreita etukäteen koko päivän. Tai sitten aamulla vannon tänään syöväni kunnolla, mutta rohkeus hiipuu eteenpäin kipittävien tuntien myötä. Tykkään ajatella itseni paljon terveemmäksi kuin oikeasti olenkaan. Se on petollista. 

Olen tätä todistanut aiemminkin, ja todistan jälleen: ruokamäärien vähetessä pienenee myös rohkeus syödä. Mihin katosi se aika, jolloin huoletta vetelin ääntä kohti päivän aikana 1500-1800 kaloria? Ja ei, en tuolla määrällä edes kasvattanut elopainoani. Tällä hetkellä saan alas parhaimmillaan noin 1200 kilokaloria päivän aikana. Ja ei, en tällä(kään) määrällä laihdu. Paino tassuttelee 43 kilogramman tuntumassa. Se on minulle yllättävän usein ihan ok, ihan sopiva paino, mutta silti valitettavan monena aamuna se on liikaa. (Varsinkin niinä hetkinä, kun lukema on kohonnut, vaikka edellinen vuorokausi on kituutettu miinuskaloreilla).

Minun on naurettavan monena päivänä pitänyt kuvata ruokapäiväkirjaa bloginkin puolelle. Ajattelin kuvien realisoivan ruokamääriäni ennen kaikkea itselleni. Kännykkätaltiointi lautaseni sisällöstä on kuitenkin unohtunut monena päivänä heti aamiaisen jälkeen tai vastaavasti tullut mieleen vasta aamupalan nautittuani. Tänään pääsin kuvausprojektissa pisimmälle, sillä muistin räpsäistä kuvan sekä aamiaisesta sekä lounas/välipalasta. Niillä mennään.

 

Aamupalaksi kaksi limmpuviipaletta päällisineen ja Skyr-rahka kerä säilykemandariinien. Normaali, peräti iso aamupala. Ähkystä ei kuitenkaan ollut tietoakaan ja nälkä kurni (ohimenevästi) jo parin tunnin päästä.

Koululounas jäi... Ja nälkä meni ohi. Kotiuduttuani kuittasin lounaan ja välipalan proteiinipatukalla ja vanukkaalla. Ei ehkä järkevin valinta, mutta meriittiä soisin itselleni sen verran, että söin, vaikkei kukaan sitä edellyttänyt tai vahtinut (joo-o, säälittävää, ihan kuin 18-vuotiaan ruokailuja pitäisi vahtia).

Näiden lisäksi lusikoin pari desiä kasvissosekeittoa. Ennen tunnin zumbarutistukseen lähtöä nappasin suklaapalankin. Nautin zumbatunnista ihan suunnattomasti! Oli ihanaa antaa rytmin viedä ja sheikata hiki pintaan. Kalorinkulutusmietteet eivät tällä kertaa varjostaneet sitä todellista liikunnan riemua.

Nyt kulauttelen kurkkuuni iltateetäni ja napsin muutaman läkerol-pastillin. Pitäisi ehkä syödä iltapalaakin. Painomietteet ovat olleet tänään pinnalla ehkä hieman tavallista enemmän, se tosin saattaa johtua huomisesta psykologikäynnistä punnituksineen. Minua riipii tuskaisa tietoisuus siitä, ettei painoni ole laskusuuntainen vähentyneestä energiansaannista huolimatta. Toisaalta, enhän minä edes tosissani tällä hetkellä yritä laihduttaa. Minä kiidän päivien läpi, olen iloinen ja olen surullinen ja teen ja toimin. Osalle minusta kuuluu ihan hyvää, osa huutaa mielen perukoilla ettei ole hyvä näin.

Pardon my English

Luokkatilassa tuoksuu lyijy ja hermostus. Kuulokkeet kampaavat korvani päätä vasten ja ääni tulvii pääni sisälle liian voimakkaana. Artikulaatio on epäselvää ja ymmärrykseni ontuu. Miten monivalinnoista on edes mahdollista saada noin vaikeita? Niin, kysehän on siis engalnnin yo-kuuntelusta, jossa monen muun abiturientin tapaan vietin tämän aamupäivän.Vaikka kielitaitoni on omasta mielestäni (kerrankin näin!) peräti hyvällä tasolla, ei tämä ikinä korreloi YTL:län tehtävänivaskojen kanssa. Mielessäni sykertelevät ärsytys ja harmitus - tiedän, että englannista on turha vartoa omia silmiäni miellyttävää arvosanaa. Huonosti menneen kuuntelun jälkeen paineet vain kasvavat ensi keskiviikon kirjallista koetta silmällä pitäen... Eikä asiaa helpota maanantain reaalikoe. Huh.

Itsesääli ei kuitenkaan kanna minua koitoksesta seuraavaan, joten yritän suhtautua rennommin. Helpommin sanottu kuin tehty. Edelleenkään en ole pahemmin oppikirjoja raotellut, mutta sallittakoon se anteeksi. Jos feilaan, keskityn itseni syyttelyyn jälkikäteen. Nyt en kertakaikkiaan jaksa. 

Minusta ei irtoa blogin puolelle paljoakaan tällä hetkellä. Haluaisin kuvata ruokapäiväkirjaa ja antautua sanataiteelle, mutta niin kuin sanottu, nyt ei jaksa. Tämänkin postauksen näperrän vain pienen tauon turvin, koulupäivän jälkeen ennen ajotuntia. Reilu viikko ja kaikki tämä hulabaloo kirjoitusten osalta on onneksi ohi. Ehkä sitten on vihdoin aikaa.

Suuret tsempit ja sympatiat kaikille nyt syksyllä ylioppilaskirjoituksiin osallistuville!

 

"Meihin kaikkiin vaikuttaa jokin tiedostamaton"

Niin psykologi tänään sanoi. Ja minä totesin väittämän omaavan varsin vankan totuudenperän. En osannut vastata itse itselleni esittämääni kysymykseen miksi. Miksi minä sairastuin syömishäiriöön? Miksi paino on minulle niin tärkeä asia? "Sinä tunnut tavallaan olevan mielesi ja noiden ajatustesi vankina", totesi psykologi hiljaisella, ärsyttävän oppikirjamaisella äänellään. Mutta ei hänen lausahduksensa äänensävyn tai psykologimaisen olemuksen vuoksi jäänyt päähäni kaikumaan - minä nimittäin olen vanki. Ja vaikka minulla olisi joka hetkinen mahdollisuus armahtaa itseni tuomiostani, en osaa pysty (halua?) tehdä sitä.

Ajatusmaailmani päällimmäiseksi tunteeksi on noussut outous. Ahdistaa joo, joskus enemmän ja joskus ei juurikaan. Paino on tärkeä, suuren suuri asia ja elämänkulkuni kulminoituma, mutta ihan oikeasti, mitä väliä sillä lukemalla muka on. Kun ei sillä ole väliä. Ajatus 48-kiloisesta, terveemmästä ja onnellisesta Margaretasta tuntuu mahdottoman mahdolliselta, hippusen liian painavalta muttei liian pahalta. Käytäntö kuitenkin kuristaa kalorimääräni korkeintaan 1500:taan, aamuinen kilomäärä suitsuttaa annoskokoja ja kääri oikein annoksen ahdistusta mukaan kullekin päivälle. Ja sitten taas ruokahetken helmoilla haaveilen, kuinka normaalia olisi tehdä noin ja aterioida tällä lailla. Samalla kuitenkin kohtaan skippailumahdollisuuden tai minimoinnin kimuranttisuuden. Päädyn kompromissiin. Syön ihan ok:sti, sillä tavoin kuin saattaisi olla tavallista pieniruokaiselle ihmisolennolle. Myöhemmin hoksaan, että lounas muutein jäi kokonaan välistä ja iltaruoan aterian virkaa toimitti kevyt kasvissosekeitto. Hetken on olo, että enemmänkin saisi syödä, mutta seuraavalla kellonkyhmyrällä tuntuu oma syömiskäyttäytymiseni taas likimain normaalilta. Milloin normaalista tuli kirosana?

Tänään pystyin puhumaan psykologille aiempaa paria kertaa enemmän. Sivuutin oman tekoiloisen olemukseni ja yritin muutamalla lauseenalulla ohittaa oman taipumukseni sanattomuuteen. Minä kerroin: Päällimmäinen tunne on ärsytys. Se, että vaikka on yrittävinään, huomaa silti olevansa umpikujassa. En minä luonnehtisi itseäni muuten pinnallisenlaiseksi olemukseltani, joten en ymmärrä miksi paino merkitsee niin paljon. Eikä se merkitsekään. Uskon jopa, että saattaisin hyväksyä itseni vähän painavampana. Silti painonnousu tuntuu ajatuksena vastenmieliseltä, niin pelottavalta, että käytäntö takkuaa aina. Takaovi on jatkuvasti auki; minä voin palata täyspainoisesti vanhoihin toimintamalleihin, jos ahdistus ja pelko kasvavat liian suuriksi. Muiden silmissä minä olen jo terve, likimain parantunut. Kotona ei kannusteta ääneen, ei edes sivuuteta ongelman olemassaoloa. En halua, mutta jos haluaisinkin, en voisi pukea ahdistustani sanoiksi läheisilleni. En uskalla näyttää ulospäin sitä, miltä sisältä tuntuu. Ja koska eivät minun ajatukseni ole muiden nähtävillä, eivät he saata tietää pääni pimeällä puolen tapahtuvaa taistelua. Ajattelen ihan liikaa painoa, kaloreita ja muuta sellaista. Se ärsyttää. En minä haluaisi ajatella niitä. En vain pääse tästä eroon.

Hetken aikaa oli hiljaista. Sitten psykologi totesi, että meidän pitäisi nyt lopetella. "Nähdään ensi keskiviikkona." Kaikki terve kohahtaa ulos minusta ja toivon painavani seuraavalla kerralla vähän vähemmän. Ha, ihan kuin toivolla olisi mitään tekemistä asian kanssa.