Lumipisaroita vasten iltaa

Lumipisarat pirstoutuvat maahan. Ovat vähällä muuttua rännäksi, mutteivat kuitenkaan. Pihamaa saa pitää valkoisen peitteensä. Kaupungissa on harmaata, ei tietoakaan talvimatosta, mutta ilma on puhdasta. Tuntuu hyvältä hengittää.

Kipitän puodin krumeluurisia käytäviä ees ja taas. Tarratyynyjä ja kimalletta, kultanauhaa ja purppuraista paperia. Haalin sylini täyteen askartelutarvikkeita ja toistan saman vielä toisessakin kaupassa. Rinnassa hamuilee hyväntuulisuus. Keikuroin kotiovelle kera pussukoiden ja inspiroivien ideoiden. En minä käsitöistä pidä, mutta joulu on aina erityistä aikaa. Tekee mieli näpertää ja panostaa, kertoa kätteni kautta kuinka välitän.

Ja nyt, yhä vieläkin, hymyilyttää, ainakin pikkuisen. Työstressi puski eilisiltana päälle ja linnoittautui omantunnon päälle asumaan, mutta nyt olo on jälleen luottavainen, kun akuuteimmat asiat ovat hoidossa. On ihanaa tietää, että tämä ilta on velvollisuusvapaa ja avoin fiilistelylle. Aion lepatuttaa liekkiä vaniliinikynttilässäni, kuunnella kerrankin musiikkimelodiaa ja selailla joululehtiä teekupposen äärellä. Ihailen lattiaani peittävää tilpehöörimäärää ja kiitän sitä, että on jo marraskuu ja saan leikkiä tonttua.

Huomenna on isänpäivä ja minä aion rakastaa isääni. Antaa anteeksi ja yrittää ymmärtää. Vaikka toivosta olen jo osaksi suostunut päästämään irti: hän ei tule koskaan olemaan terve mies, eikä se isä, joka hän olisi tahtonut olla. Silti hän on minulle iseistä parhain. Ja rakkain. Kyllä minä rakastan.

Just nyt mä aion hyötykäyttää mun hymyä ja tehdä illasta ihanan

Tämä kaunosanainen haaste on kahlannut monet blogit läpi, ja päätinpä istuttaa sen omallekin näyttöruudulleni. Ahdistaa ja elämä on paha paikka, mutta on myös niin paljon hymynkareiden ja naurunorojen arvoisia asioita. Kuulumiskakistelun sijaan minä läväytän näppäimistölle hymynkareen. Just nyt on ihan hyvä olla. Just nyt on ihan kiva ilta.

Parasta juuri nyt on...
Vihmova syyssää, jonka kolotus kaikkoaa takkatulen tai teemukin ääressä.
Kylmänkankeaa olemustani nuoleva viltti - minusta ja huovastani on tullut erottamattomia.
Pimeys...
... ja sitä karkottavat kynttilät (varsinkin ne yksilöt, joista kihartuu ilmaan vaniliinintuoksuista loimotusta)
Perhe ja ystävät
Oppituntien räkätysnaurut, jotka rakentavat iloa syvälle sisimpään asti
Lyhyet koulupäivät ja ne harvat iltapäivät, joina saan solmuttautua kotioloihin koneen äärelle...
... ja toisaalta myös ne pitkät päivät, joiden toimintarupeamat saavat viisarit ravaamaan kellotaulun ympäri.
Katukuvaan hiipivä joulu ja kaupanhyllyille saapuvat joulumaut, -hajut, -äänet ja -tilpehöörit (olettehan testanneet jouluteetä? kaardemumma ja inkivääri teen muodossa on jotain uskomattoman ihanaa!)
Ihanat kommentit teiltä
Positiivinen palaute töistä
Private Practicen tuotantokaudet (olen jo melkein koukussa)

Mikä teidän mielestänne on ihanaa just nyt?
 

Maailman tilannetajuttomin psykologi

Astun vaa'alle. Vatsassani möllöttää myöhäisaamun heleydessä nautittu aamupalalla, ihoani verhoavaa villainen vaatekerta.

45,1 kilogrammaa

Luku on vieras, silmilleni epäsopiva. En kuitenkaan panikoi. Tiedän totuuden olevan paljon vähemmän. Mikä minua todella järkyttää, ei siis ole vaa'an nielaisuja ja vaatepaljoutta näyttävät numerot, vaan psykologin sanat. "On se todella paljon enemmän kuin viimeksi."

Siis mitä!? Olin oikeasti päättänyt antaa psykologilleni mahdollisuuden. Avauduin hänelle enemmän kuin koskaan aiemmin, sanoin että tuntuu pahalta, kerroin paastosta ja ruoan ahdistavuudesta. Hänen kommenttinsa kulminoituivat hiljaiseen pohtimiseen, että no mitäs sä luulet mikä sua auttais? 

Minua auttaisi parempi psykologi. End of story.
(Vaikka vaakatotuus on 43 kilogrammaa, nosti psykologin reaktio "kohonneeseen" painooni ahdistustani näin jälkikäteen... Hän ei ainakaan ole oikea henkilö auttamaan painonnousun tuottamaan ahdistukseen! Haluaisin olla välittämättä, mutta huomaan lupaavani laittaa vaa'an laulamaan ensi maanantaihin mennessä - laskevista numeroista.)

Luin mun omaa historiaa ja olin vaan ihan hiljaa

Erehdyin lueskelemaan läpi muutamia vanhoja postauksiani: niiden ulkoasu oli hillityn kaunissanaista ja kirjaimet kihartuivat kuvaamaan tunteita oikeakielisesti. Pintamakuna oli kuitenkin puhdas tuska. Jälkimauksi jäi epätoivo.

Aloitin tämän blogin melkein vuosi sitten. Nyt kokoan sanoista sadannen postaukseni. En tahtoisi miettiä, mutta huomaan pohtivani, mitä kaikkea kulunut vuosi onkaan pitänyt sisällään. Paljon on kai muuttunut, tavallaan parempaan. Olen hetkittäin ottanut etäisyyttä kuolemankaipuuseen ja sivaltanut suuni hymyihin, mutta silti liikkeitäni varjostaa ilon vinous ja elämisen pelko. Minä olen ollut vuoroin syömishäiriö ja vuoroin minä. Nyt tuntuu, että ensimmäinen on jälleen ottamassa minusta valtaa enenevissä määrin.

Painan saman verran kuin vuosi sitten. Juuri eilen äiti puki oman huolensa syömisistäni jälleen sanoiksi. En edelleenkään käytä levitteitä, ja rasvaa välttelen kuin ruttoa. Skippailen aterioita edelleenkin, syksyn edetessä yhä enenevissä määrin. Joskus tunnen oloni terveeksi, usein sairaaksi. Sydän lähettää vihlovia lentosuukkoja rintalastalleni ja joskus on vaikea hengittää. Silloin tällöin silmissä pyörähtää mustuus ja olkapäillä käväisee pyörtymisen pelko. Saanko sanoa kulkeneeni eteenpäin? Suurimpana erotuksena vuoden takaiseen on se, että minä en enää oksenna. En ole suorittanut posliininpalvontamenoja SEITSEMÄÄN KUUKAUTEEN.

Tuntuu pahalta elää päiviä, kun niiden seurauksena minuun tuntuu tarttuvan aina hieman lisää ahdistusta. Joka aamu (ja joka ikinen yö) kapuan vaa'alle. Välitän aina: joskus vähemmän, yleensä enemmän. Kerran viikossa puran tuntojani pintapuolisesti vieraalle hissukkapsykologille. Tai pikemminkin yritän avautua, sillä käytännössä suustani ei tanssi välillemme todellisia sanoja. Ja se on huono juttu. Jälleen minä pidän pystyssä painavia hymykulissejani, jotka ovat jo kerran kaatuneet ja kasanneet helvetin perheeni ylle. Loppukesästä ja alkusyksystä minua vielä hymyilytti ihan oikeasti. Nykyään päiviin mahtuu naurunoroja, mutta todellinen mieliala ei yllä muuta kuin melankoliaan. Mikään ei tunnu miltään, mutta kaikki sattuu. Kieltelen, kasailen ja mietiskelen kokonaisuutta, totuutta. En vastaa itse itselleni esittämiini kysymyksiin.

Tänään ajatuksen pukevat ylleni epätoivon verhon. Kurkussa tuntuu pala. On vaikea puhua, esittää suupielien maireutta. Silti yritän. Koska äiti kipuilee minun olotilaani puolestani, ja huoli tarkoittaa sitä, että minun on nieltävä isompia ruokamääriä ja yritettävä piilottaa ahdistus. Kuukautiset nielevät nestettä keskivartalooni ja minun on paha olla.

Huomenna on psykologi kahden viikon tauon jälkeen. Huomenna on punnitus, eikä vaaka näytä pienempiä lukuja, vaikka se on kuluneet yksitoista päivää ollut pyhin pyrkimykseni. Huomenna toivon, että voisin edes yrittää totuudenmukaisesti kertoa, kuinka pahalta tuntuu ja miten kaikki ahdistaa. Minä en pärjää yksin, mutten päästä ketään lähellekään. Voinko minä koskaan parantua?