Elämä on ihan hirveää.
Minun äidilläni todettiin syöpä.
Minä painan melkein 46 kiloa ja olen ahne ja arvoton ihrakasa.
(Koska olen perustellut kaiken sen jäätelönsyönnin hokemalla "elämä on paskaa, mutta jäätelö hyvää".)
Oksenteluun ei ole kuitenkaan ole paluuta, sen olen jo ristinyt lupaukseksi yli vuosi sitten. Voin sanoa parantuneeni bulimiasta täysin. En tunne tyttöä, jonka vatsalaukku oli täynnä salaisuuksia ja jonka kylpyhuoneen viemärit toimivat ruoansulatuskanavina.
Tänään päätin ryhtyä laihduttamaan, mutta terveemmällä tavalla - ihan vain siihen turvalliseen 44 kilogrammaan asti. En haluaisi, tavallaan, sillä minä kyllä pidän ruasta. Joinain aamuina pidän vartalostanikin - ainakin melkein, mutta sitten tulen toisiin aatoksiin. En pysty hyväksymään itseäni, sallimaan terveyttä osaksi omaa olemustani. Jos minun maailmani lempi-ihminen on vakavasti sairas, miksi minä söisin vain tunteakseni oman oloni hyväksi?
Haluaisin kirjoittaa tänne blogiin enemmän, mutta pelkään olla taas enemmän Margareta ja vähemmän minä. Minä luen blogejanne toisinaan, ja tahtoisin olla yksi teistä omilla kasvoillaan parantuvista, mutten uskalla. Minulla on ikävä teitä. Minulla on ikävä itseäni. Minulla on ikävä elämää, jossa kaikki oli jo melkein hyvin ja sitten eräänä tiistaina äidillä olikin levinnyt syöpä.
Minua pelottaa. Pelkään, että meidän perhe loppuu.
