Hei. Kolme hiljaista kirjainta kihartuu tietokoneen näytölle ties kuinka monennetta kertaa. Sitten tulee hiljaisuus, sanattomuus, kykenemättömyys puhua. Olen pahoillani joillekuille aiheuttamastani huolesta. Ei tarkoitukseni ollut kadota. Pikemminkin kadotin kuluneet kolme viikkoa. Hui. Aika vain... meni.
Ylioppilaskoe on takana. Helpotuksen sijaan sisälläni jurnuttaa loputon levottomuus arvosanasta. Pakko onnistua. Koulumenestykseen kohdennettu perfektionismi ei kuitenkaan ole mitään painoon liittyvien asioiden rinnalla. Minä olen syönyt vähän, hyvin vähän. Ja silti olen lihonut. En ymmärrä. Vaa'alla ravaaminen on itkunsekaista sekoamista. Kuinka minä voin painaa 44 kilogrammaa!? En ymmärrä enkä halua ymmärtää. Syön 800 tai 1000 kaloria, liikun ja lihoan. Syön 1500 kaloria ja lihoan. Mitä oikein tapahtuu!? Ahdistus on sanoinkuvaamatonta.
Minulla on lääkäriaika viikon päästä maanantaina. Äiti kyttää syömisiä ja huolehtii, pahoittaa mielensä ja on raivostuttava, toisinaan sietämätön. Minä olen äkäinen, ahdistunut, lihava kiukkupussi. Mikään ei onnistu. Ei koulu (olen linsannut enemmän kuin koskaan), ei työt, ei ystävyyssuhteet, ei perhe-elämä, ei itseni kassassapito... Kestäisin tämän kaiken, jos vaa'an luvut olisivat toisinta parin viikon takaisesta. Ihan oikeasti, mistä tämä voi johtua!? Miten minä voin lihota pienillä ruokamäärillä, kun liikuntakin on lisääntynyt!
Oksentaminenkin on vähentynyt hurjasti. Olin kymmenen päivää kumartumatta pöntön ylle putkeen, nyt on meneillään viides oksentamaton päivä. Ja silti lihoan.
Ja sekoan.
Ja tahdon ihan oikeasti kuolla.
Olen pahoillani. Ensin istun hiljaa, piilotan ja piiloudun olemassaololtani, ja nyt kaikki, mitä kykenen teille kertomaan, on se, että olen lihonut. Ja sekaisin.
