Tänään minä siivosin historiaani. Kaappien kätköihin ja vihkojen väliin oli jäänyt jopa yli vuoden takaisia todistuksia sairaimmista teoistani. Aamun hiljaisuudessa minä hömpsyttelin murusenriekaleita ja käärepapereita muovipusseihin. Toiseen kassinkaltaiseen piilotin tyhjät laksatiivivalmisteet. Kaksi muovipussia repussani painoivat mielettömän paljon. Oli raskasta kävellä bussipysäkille. Oli raskasta matkustaa kaupunkiin, kun salaisuudet istuivat viereisellä linja-auton penkillä. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Koko vartaloani vavahduttaa väreily, kun vain mietinkin aikaa, jolloin oksensin. En mieti sitä aikaa usein. En halua muistella verisiä rystysiä, liian tyhjää tai liian täyttä vatsaa ja sitä kuvottavan huonoa oloa. Muistot ovat likaisia ja hävettäviä. En kiistä mennyttä, mutten siitä kenellekään kerrokaan. On oikeasti ihme, ettei kukaan koskaan saanut (teitä lukuunottamatta) tietää oksenteluistani. Nyt minä en ole oksentanut yli kymmeneen kuukauteen. En haluaisi palata vanhoihin posliininpalvontatapoihini mistään hinnasta. Se maailman epätoivoisin tunne siitä, etten ikinä pääsisi oksentamisesta eroon on enää pelkkä surullinen ajatushäivähdys. Menneisyys oli jo. Tarina ei lopu, en ole terve ja blaablaablaa, mutta nykyään kaikki on ainakin paremmin kuin silloin.
En tiedä, miksi halusin puhua tästä nyt. Aamuinen puhdistusretriitti havahdutti koomaan vaipuneet ajatukset, joita olen tietoisesti vältellyt pitkään - ja aion jatkaa välttelyä. Ei minun tarvitse asua menneessä huonommassa olossa, nykyhetkenkin heikonlainen happi on omanlaisensa viidakko. Mutta meidän pesuhuoneessa ei enää asu suurta salaisuutta. Se on hyvä.
Kun nyt kerran kirjoitustuulelle tempaannuin, jatketaan jutustelua kepeämmälläkin linjalla. Koulu loppuu huomenna. Penkinpainajaiset eivät saa sisuskalujani väreilemään innostuksesta, mutta toki olen menossa ja meiningissä osallisena. Kääriydyn teemanmukaiseen kankaaseen ja kulauttelen alkomahoolia illan tullen. Teen niin kuin lukulomalle siirtyvältä abiturentilta odotetaan. En siksi, että haluaisin enkä siksi, ettenkö haluaisi, kunhan teen. Ehkä huominen on ihan kiva, vaikka matkassa on mukana suorittamisen makua. Haluan kuitenkin jälkeenpäin todeta, että olipahan ilta. Ei näitä tälläisiä elämän kertahetkiä sovi missata, vanhojentanssitkin olivat 40 kiloinen murhenäytelmä, joten on jo korkea aikakin petrata juhlapäivämuistojen suhteen.
Lukulomalle siirryn hymyilevin mielin. Minulla on suunnitelmia, joista kertoisin, jos tämä olisi sellainen blogi, jonka avainsanana on päivän asu ja auringonpaiste terassilla. Kavereita tulee kyllä ikävä, mutta toisaalta tuntuu helpottavalta olla hetki erossa sosiaalisista tilanteista. Olen ollut aika väsynyt viime aikoina. Olen aika väsynyt. Rakastan kouluani ja rakastan ihmisiä siellä, mutta ei se ole enää samanlaista kuin lukion ykkösellä ja kakkosella. Kaksi kolmasosaa lukiomme opiskelijoista ovat minulle täysin vieraita. Meidän koulumme on jo heidän koulunsa. Se on haikeaa, mutta ihan ok - aika mennä eteenpäin, vaikka osa minusta haluaisi vielä hetkeksi jäädä tähän.
En tiedä, missä te olette, joten en keksi sopivan yleispätevää kohteliaisuusfraasia huikattavaksi. Hyvää lukulomaa abeille, kivoja koulupäiviä koulua käyville ja haleja kaikille (vaikka en halia tykkääkään muuta kuin harvoin). Kirjoittelen taas, vaikka tuntuu, että minun blogini aika on tavallaan jo ohi. Tämä oli - ja on - sairaan tytön päiväkirja, mutta minä olen jälleen vaipunut olotilaan, jossa avautuminen on vaivalloista ja harvoin tapahtuvaa. Katselen ihailevana niitä blogeja, joissa on itse otettuja kuvia anoreksian voittamisesta ja motivaatiota iloisenvaalealla blogipohjalla. Ajattelen, että minäkin, mutta en minä kuitenkaan.
P.S. Tänään minua väsyttää, joten aion jättää treenini väliin ja jäädä kotiin. Käperryn viltin alle kera suuren teemukin ja vaahtokarkkien (lemppareita!) ja tuijottelen lempisarjaani DVD:ltä. ♥ Minä saan tehdä niin. Ja se tuntuu hyvältä. (Kokeilkaa tekin)