Joskus mietin elämää isommassa mittakaavassa. Silloin yksittäisillä kyynelillä tai hymyillä on hyvin vähän merkitystä. Näen vierelläni päivittäin yhden minulle rakkaimman ihmisen suunnattoman kärsimyksen. Meillä puhutaan kyllä huomisesta ja ensi viikosta, muutaman vuoden päässä olevasta ja niin edelleen, mutta huulille on kavunnut asumaan pelko. Onhan hän täällä, tässä, silloin. En halua kysyä, sillä en uskaltaisi kuulla vastausta.
Edelleen minä astun vaa'alle joka aamu ja jokaikinen ilta, ehkä kerran päivälläkin. Mutten sen useammin. Syön ja herkuttelen, toisinaan vähän ja joskus vähän enemmän. En paastoa enkä pelkää juustoa. Aamupalani ylittävät lähes aina 300 kalorin rajan, kun joskus 120 kilokalorin pussipuurokin oli liikaa. Suosikkijogurttini on kreikkalainen jogurtti hunajalla, pidän myös vanukkaasta. Rasvaton ei ole valintojeni avainsana, vaikka maitoa en edelleenkään juo ja levitteen käyttö on jäänyt. Voin valita riisi- tai perunapiirakan, vaikka leipäviipale olisi vähäkalorisempi vaihtoehto. Päivän parhaita hetkiä on, kun käperryn viltin sisään ja tuijottelen lempisarjojani suuren teemukin ja vaahtokarkkikupillisen kera. Minä saan olla tekemättä mitään - joskus tunnen siitä piston sydämessäni, aina en kuitenkaan. Teen kävelylenkkejä, mutten koskaan yksin. Inhoan lenkkeilyä, mutten yritäkään laskea kulutettuja kaloreita. Hengitän keuhkoni täyteen raitista ilmaa ja se riittää ulkoilun motiiviksi. Edelleen lasken kaloreita, mutta ne eivät ole enää yhtä suuri kirosana kuin aiemmin. Etukäteissuunnitelmani eivät ole enää tiukimmat mahdolliset käsiraudat. Saan ottaa vähän enemmän, jos on nälkä. Niin, minulle tulee nälkä. Harvoin uskallan silti syödä itseäni ihan kylläiseksi. Joskus ahdistaa tosi paljon, tuntuu että hukun ja melkein mietin kuolemaa. Mutta sitten tulee parempi päivä.
Ehkä paraneminen on tätä. Viime keväänä, ollessani epätoivoisimmassa jamassa, en olisi uskonut ikinä pääseväni edes tähän. Nyt minä pystyn elämään. Osaan nauraa. Osaan nauttia. Osaan olla iloinen. Minä olen minä enemmän kuin pitkään aikaan.
Tuntuu, että blogimaailma on jättänyt minut. Moni niistä kirjoittajista, joiden tarinaa seurasin, on lopettanut bloginsa pitämisen tai ainakin tahti on harventunut entisestä. Osa parantunut, osa ei, mutta he eivät enää kerro että mitä heille kuuluu. Toivon heille parasta. Samalla mietin, että minäkin voisin jo olla selviytymistarina. Ja sitten mietin, että tuskin koskaan tulen tämän terveemmäksi. Sen jälkeen spekuloin, että kun olen terveempi niin sitä ja tätä...
Minä elän tänään ja minä elän huomenna. Ja ne ovat minun tavoitteeni tänään ja huomenna. Ehkä joskus olen ihan terve. Ehkä joskus minun elämäni on jotain muuta kuin anoreksiaa ja masennusta. Minä painan taas (tai oikeastaan edelleen) 43 kilogrammaa. Minä en oikeastaan ole sairaalloisen laiha, mutta en minä ole lihavakaan. En oikeastaan halua laihduttaa, mutten kyllä lihotakaan. Minun sormeni ovat kylmät ja selässäni kasvaa lanugoa. Minulla on hyinen olo, mutta mieleni tekee hampurilaista pitkästä pitkästä aikaa. Olen päässyt oksentamisesta eroon. En ole halannut pönttöä viime huhtikuun alkun jälkeen, eli on ollut kuivilla suurinpiirtein 9 kuukautta. En mieti posliininpalvonta-aikaani usein, mutta kun mietin, tiedän tulleeni eteenpäin. Paljon, paljon eteenpäin.
En lopeta bloggaamista. Ehkä piilotan vanhat kirjoitukset. Ehkä kirjoitankin uudestaan huomenna. Tai sitten palaan tänne kesällä. En tiedä, ja se on ihan ok. Enhän minä nytkään halunnut kirjoittaa postausta, kunhan käväisin bloggerissa, kirjauduin kiireesti ulos, mutta sitten tulinkin takaisin ja kerroin teille tämän.
Minä ihan todella toivon, että teille kaikille kuuluu hyvää. Ja jos ei kuulu, se on ihan ok. Kunhan ette luovuta. Huonon ja hyvän välillä on välimaasto, jossa eläminen on (ainakin jonkun aikaa) ihan jees. Ehkä kokonaisvaltaisuudessaan hyvä elämä on liikaa pyydetty. Riittää, että on hyviä hetkiä, joille osaa antaa arvoa. Ei saa surkutella liikaa.
